Pala Italiaa Kölnissä

Kölniä hallitsee upea tuomiokirkko, jota alettiin rakentaa jo 1200-luvulla. Kölnissä on peräti miljoona asukasta ja se on vanhin kaupunki Saksassa, se on perustettu jo vuonna 38 eKr. Nykyisin Köln on moderni kaupunki, jossa on paljon teollisuutta, yrityksiä ja asukkaita monesta eri kansallisuudesta. Isossa messukeskuksessa järjestetään monia messuja ja siksi kaupunki on tullut monelle suomalaisellekin tutuksi. Kiireisillä messumatkoilla ei juuri ehdi nähtävyyksiä katsella, mutta Kölnissä olisi paljon kiinnostavia museoita, mm. suklaa- ja Gestapomuseot, jos aikaa olisi.

Illalla mennään joko päämiesten kanssa syömään, tai sitten yksin. Matkustan aina yksin työmatkoilla. Periaatteenani on se, että menen aina ravintolaan syömään, ja etsin sellaiset paikat, joissa on hyvää ruokaa ja jonne yksinäinen nainen on tervetullut. Monessa ravintolassa nimittäin on "täyttä", kun kysyn pöytää yhdelle!

Yhdellä kölninmatkalla löysin pienen hurmaavan italialaisen Enotecan, jonka nyt paljastan blogin lukijoille.
Silloin satoi kaatamalla enkä päässyt yhteenkään ravintolaan sisään. Viimein päädyin Enoteca La Cantinaan, nälkäisenä ja hiukset vettä tippuen. Ystävällinen isäntä toivotti minut tervetulleeksi, totesi että täyttä on, mutta istutti minut mutkattomasti samaan pöytään toisen yksin syövän naisen kanssa. Hän puolestaan oli espanjalainen makkarakauppias, jonka kanssa ilta sujui mukavasti messuasioista jutellen.

Nyt askel kulki jo suoraan ja määrätietoisesti tuohon tunnelmalliseen ja mukavaan paikkaan.

La Cantina sijaitsee ihan lähellä tuomiokirkkoa ja rautatieasemaa, aivan Hilton-hotellin vieressä. Päiväsaikaan se on tavallinen italialaisia herkkuja myyvä deli, illalla isännän äiti siirtyy keittiöön, avataan pari pulloa viiniä ja aletaan tarjota ruokaa asiakkaille. 

Nälkäinen ottaa alkupalaksi antipastolajitelman, joka on taatusti hyvää. Sisustus on kodikas. 

Ruokalista kirjoitetaan liitutaululle, ja valinta on selkeä: lihaa, kalaa vai pastaa? 

Tälläkin kertaa paikka oli täysi, mutta sain istua pöytään, jossa oli yksin matkustava amerikkalaisrouva. Hänellä on ranskalaisten herkkujen maahantuontiyritys Yhdysvaltain itärannikolla, ja meille tuli mielenkiintoiset keskustelut yrittäjyydestä. Meillä oli jopa yhteisiä tuttuja Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Viereisen pöydän brittiherrat puolestaan olivat messuilla myymässä suklaata, ja meilläkin oli yhteisiä tuttuja. Maailma on todella pieni Kölnissäkin! Tai nämä ruokaympyrät ainakin. 

Brittiherroillekin La Cantina oli kantapaikka Kölnissä, joka oli löytynyt samalla tavalla sattumalta. Meillä oli tosi hauska ilta. Hyvää ruokaa, hauskaa seuraa ja pari lasia erinomaista viiniä - voiko parempaa olla!

Leppoisa isäntä oli ennen automekaanikko, mutta rakkaus ruokaan vei mennessään, ja tässä sitä ollaan. Sisilialainen kaveri lähettää juustoja ja muita herkkuja ja viinit ovat hyviä italialaisia. Paikka on auki joka ilta sunnuntaita lukuunottamatta, ja aina täpötäysi. 

Tilasin Pasta Tacchino, joka olisi ollut pastaa kalkkunakastikkeessa, mutta sainkin erehdyksessä toisen asiakkaan annoksen, joka oli Ravioli Salvia. Ei haitannut, hyvää oli. Se toinen asiakas ei kylläkään halunnut minun kalkkuna-annostani,  hänelle tehtiin uusi annos, mutta asiasta ei tehty mitään numeroa ja kaikki olivat tyytyväisiä. Kuvassa näkyy myös pöytäseuran erinomainen pihvi, jonka kanssa oli pinaattimuhennosta. 

Tässä paikassa ei kannata nipottaa, sitä paitsi kaikki on joka tapauksessa hyvää. Kulaus italialaista viiniä, ja kaikki puhuvat sujuvaa italiaa! 

Grazie, La Cantina! Ci vediamo la prossima volta!

Messuterveisiä Kölnistä

Massiiviset herkkumessut Kölnissä ovat alkuvuoden kohokohta. Laskin tämän matkan olevan jo 11. messumatkani Kölniin, joka on kaunis ja miellyttävä kaupunki. Herkkumessut järjestetään aina tammikuun lopussa ja tapaan siellä lähes kaikki päämiehemme.
Aikaa jää myös yleiseen kiertelyyn ja ihmettelyyn.

Innovatiisia tuotteita oli paljon.

Suklaashakkia voi kai pelata vain kerran, jos joka kerta syötyään vastapelurilta nappulan syökin sen oikeasti...

Suklaasushi on uusin hitti. Kaunista ja herkullista!

Markkinointi on vaikea juttu. Mikä lisää myyntiä, tunnettuutta ja vahvistaa tuotetta? Mikä sen sijaan kerää kyllä ihmisiä, mutta kiinnittää huomion epäolennaiseen? Lukija valitkoon itse, ovatko nämä onnistuneita houkuttimia!

Sipsejä esittelee ja tarjoaa tietysti perunaksi pukeutunut mies.

Italialaista juustosnacksiä demonstroimaan tarvitaan italialainen auto. Ainakin takapenkille mahtuu laatikoita ja katolle juustoa imitoiva mötikkä. Autot ovat kivoja.

Mitä tällä osastolla myydään? Ohikulkijoiden katseet olivat vain tuossa tytössä ja tuskin kukaan huomasi karkkeja. Oliko siellä karkkeja?

Tämä on henkilökohtainen suosikkini. Huomio kiinnittyi heti lentokoneeseen ja valokuvaan ohjaamosta. Osastolla oli lentokoneesta tuttuja juomatrolleja, ja nuori reipas poika hakkasi jäitä ja rakensi baaria juomakärryyn. Hän kertoi olevansa vain baarimikko, eikä tiennyt mitään tuotteista, kun kysyin, miksi osastolla on ilmailuteema. Muiden kärryjen päällä oli varsinainen tuotevalikoima, kauniita, hieman romanttisia karkkeja eri teemoihin (äitienpäivä, ystävänpäivä jne). Ei mitään lentämiseen liittyvää.
Paikalle tuli kuvan herra, kapteeni eli Herr Kapitän. Hänen mukanaan tuli rouva, jolta kysyin lentokoneteemasta. Nur Für Dekorazion, hän sanoi, vain somisteeksi. Yli puolet osastosta oli somistettu  pelkällä lentoteemalla - kuka muistaa tuotetta?

Hmm... Moni pysähtyi kuvaamaan Manneken Pis -patsaan suklaata pissaavaa poikaa. Täytyy sanoa, että ei minusta mikään houkutteleva juttu, mutta huomiota herätti kyllä. Ja suklaata oli tälläkin osastolla myynnissä, joten..

Perinteisin tapa on pukea kaunis tyttö minihameeseen ja laittaa hänelle tarjotin käteen.  Tämä Pez-tyttö on oikein sievä ja iloinen.

Lehmä on lehmä ja sopi tähän tuotteeseen, joka on kermatoffee...

Mutta mitä tekemistä karjuvalla dinosauruksella on näiden karkkien kanssa? Yhdessäkään tuotteessa ei dinoja ollut. Ihan hieno osasto kylläkin!

Osastojen lisäksi erilaiset näytökset ovat hauskaa seurattavaa. Osallistuin näytöskeittiössä suklaakonvehtien esittelyyn, joka oli varsin informatiivinen ja seikkaperäinen.

Suklaaseen voi laittaa mitä vaan, kun vaan tietää, mitkä ainekset sopivat keskenään, oli ajatuksena. Tässä suklaamestari on juuri viipaloinut valkosipulin kerman joukkoon. Suklaaseen on siis menossa valkosipulia...

Kermaa lämmitettiin hellalla ja samalla yleisöönkin tulvi herkullinen valkosipulin tuoksu. Kermaseoksesta siivilöitiin valkosipulit pois.

Muotteihin on valmiiksi tehty puolikkaat tummasuklaakuoret, joihin valkosipulikerma pursotetaan.

Päälle aprikoositippa. Antaa hauskan väriläiskän ja maku täydentää kokonaisuutta. Sen päälle pursotettiin vielä tummaa suklaata "korkiksi". Samalla iskettiin bambutikku vielä pehmeään suklaaseen.

Lyhyen jäähdytyksen jälkeen suklaa kastettiin vielä tummaan suklaaseen ja päälle ripoteltiin paahdettuja seesaminsiemeniä.

Saimme lasillisen kuohuviiniä ja maistiaissuklaan. Tämä on kuulemma aperitiivina erinomainen. Itse kyllä hieman vierastin valkosipulin makua, mutta tumman suklaan kanssa ja kerman pehmentämänä se meni.

Turkin isolla osastolla leivottiin Baklavaa. Kahden miehen show! Toinen kauli filotaikinaa, toinen teki Baklavat.

Tästä taikinapinosta lähdetään. Siinä on ohuita taikinalevyjä, joista saadaan valtaisa ja lähes läpinäkyvä filotaikinakerros. 

Kaverilla on ripsetkin ihan jauhossa, mutta kaulin käy sukkelaan. 

Jauhoja lisättiin joka käänteessä. Filotaikinakerrokset pysyvät koko ajan erillään, vaikka ovatkin yhdessä. 

 Jauhoja leijuu ilmassa... Taikinalevyt ohenevat koko ajan.

Filotaikina on valmis, kun se on läpinäkyvää. 

Samaan aikaan toinen mies ehti pistellä useamman Baklavan uuniin, seurata uunissa jo olevien kypsymistä ja ottaa valmiita ulos. Baklavaan laitetaan filotaikinan lisäksi pistaasipähkinöitä, siirappia ja öljyä.

Pistaasien kanssa ei pihistelty.

 

 Valmista Baklavaa leikattiin kaikille maisteltavaksi.

Lopputulos oli rasvainen, makea ja jännän suolainen yhtä aikaa, todella hyvä. 

Vielä muutama kaunis suklaakuva. 

Päätän messuraporttini toteamukseen, jonka kuvasin Callebautin osaston seinältä:

Yrittäjä puhisee, jälleen

Katselin televisiosta ajankohtaisohjelmaa, jossa puhuttiin lintsauksesta ja koululaisten pahoinvoinnista. Keskustelu oli asiallinen, tosin esille nostettiin ikäviä faktoja tämän päivän kouluelämästä. Lehdissä ja netissä kerrotaan, että lapset heittelevät opettajia lihapullilla, kiusaavat toisiaan, häiriköivät ja oireilevat monin tavoin. Vanhemmilta on kadonnut vastuu ja vanhemmuus, rajoja ei osata pitää ja oma lapsi on perheen määrääjä. Samaan aikaan suomalaiset oppilaat saavat Pisa-testeistä huipputuloksia, jotka tekevät tyhjäksi monen mielestä koko pahoinvointikeskustelun, koska meillähän on maailman lahjakkaimmat lapset! Harva uskaltaa myöntää, että meillä on valtavasti pahoinvoivia lapsia ja nuoria.

Suomeen nuorena muuttanut ja suomalaiseksi kasvanut Umayya Abu-Hanna sohaisi suomalaisten herkkään kohtaan haukkumalla meitä rasisteiksi. Hänen tunteensa ja kokemuksensa mitätöitiin ja persoonaa arvosteltiin suurin kirjaimin. Rasisimikeskustelua on sen jälkeen käyty monella tasolla. Eräs tuttu nuori kirjoitti asiallisen ja fiksun rasisminvastaisen kirjoituksen päivälehteen. Sen jälkeen häntä vastaan hyökättiin netin provosoivalla poliittisella keskustelupalastalla. Nuorta miestä haukuttiin silmittömästi hänen omalla nimellään ja linkitettiin hänen isänsäkin tiedot samaan yhteyteen. Arvostelu oli aivan poskettoman kuvottavaa, kunnianloukkauksen merkit täyttävää, itse asiassa rasistista, ja tietysti nimimerkin suojasta.
Mutta eihän meillä ole rasismia!

Tilastojen mukaan joka viides nainen kokee perheväkivaltaa kotonaan. Joka viides! Siis bussissa, töissä, kadulla vastaantulevista naisista keskimäärin joka viides on saanut kotonaan pelätä, ja joutunut kodin seinien sisällä kokemaan väkivaltaa. Silti turvakoteja suljetaan ja perheissään pelkoa ja väkivaltaa kokeville naisille ehdotetaan anteeksiantoa, tai heille hymistellään, tai heitä ei vain uskota. Aviomiesten kuoliaaksi hakkaamat, puukottamat tai ampumat naiset ovat julman yhteiskuntamme pahoinvoinnin karmeinta seurausta, eikä sille tehdä mitään.
Liian moni nainen menettää elämänilonsa ja oikeutensa onnelliseen ja rauhalliseen arkeen oman puolison taholta koetun henkisen tai fyysisen väkivallan vuoksi, mutta se on edelleen tabu.
Meillä ei ole väkivaltaa. "Miehellä vaan napsahti."

Mikä on näiden oireiden ja ongelmien yhteinen nimittäjä? Ainakin meiltä puuttuu arvomaailma, joka kunnioittaisi toista ihmistä. Ennen kunnioitettiin auktoriteetteja, eikä "ollut tapana" käyttäytyä miten sattuu missä vaan. Nykyisin kaiken pitää olla mahdollista kaikille, eikä osata säästää tai tavoitella mitään. Omat oikeudet tiedetään hyvin varhaisessa vaiheessa, jo lapsena, ne varmaan vanhemmilta opitaan.

Poliitikot oikeastaan yli puoluerajojen kehottavat yrittäjyyteen ja työpaikkojen luomiseen. Kannustavat suorastaan. Suomessa suurin osa yrityksistä onkin yksinyrittäjien pieniä firmoja, jotka parhaimmillaan elättävät yrittäjän, mutta useimmissa tapauksissa ovat ennemminkin yrittäjän intohimo elinkeinon sijasta. Verot, viranomaismaksut ja maamme kalleus pitävät siitä huolen.
Jos haluaa pysyä hengissä, tai jopa kasvaa, pitää olla valmis painamaan loputtoman pitkää päivää ja unohtamaan lomat ja kuvitteelliset "pekkaspäivät". Jossain vaiheessa yrittäjä ehkä haluaa palkata työntekijän jakamaan työkuormaa? Silloin ehkä itse pääsisi joskus lomalle, ja  kasvukin olisi mahdollinen.
Jos rekrytointi onnistuu, tulevaisuus vaikuttaa hyvältä. Jos ei, ollaan pulassa.

Työntekijälle on maksettava alan yleissitovan työehtosopimuksen mukaista palkkaa, riippumatta yrityksen koosta. Esimerkiksi kaupan alalla maksetaan myös sairausloma-ajalta palkkaa, jopa viiteen viikkoon asti. Eli kun työntekijä sairastuu, yrittäjä maksaa hänelle täyden palkan koko ajalta, ja tekee joko itse työntekijän tehtävät, tai pahimmassa tapauksessa joutuu hankkimaan sijaisen, jolle on myös maksettava palkkaa. Palkan lisäksi maksetaan TyElit ja sotumaksut. Palkkaaminen on siis erittäin kallista. Työntekijän tulisikin tuoda yritykseen jotakin rahaksi muutettavaa oman työpanoksensa muodossa, jotta palkanmaksulle syntyisi peruste.
Ikävä kyllä monen mielestä työntekijällä on oikeus pitää muutamia "sairaspäiviä" kuukaudessa. Se on aika häikäilemätöntä, mutta maan tapa. Sairaspäivinä ei hyväkään työntekijä tuota yritykselle muuta kuin kulua.
Omasta laskennallisesta työtulostaan yrittäjä maksaa reipasta 25 prosentin YELiä, joka ei ole riippuvainen todellisesta tulosta. Miksi yrittäjän oma eläkemaksu on moninkertainen palkansaajiin verrattuna? Itse eläke ei suinkaan ole moninkertainen. Moni maksaa pakon edessä melko pientä YELiä, todetakseen vanhana, ettei eläkettä juurikaan ole kertynyt.

No niin, miten omassa yrityksessäni kävi? Kasvua tapahtui reippaasti ja piti palkata henkilöitä töihin. Aluksi se onnistui, kun olin varovainen ja huolellinen. Myöhemmin epäonnistuin surkeasti rekrytoinnissa. Itse asiassa en rekrytoinut ollenkaan, palkkasin vaan. Olin niin tyhmä, että ajattelin kaikkien olevan reippaita ja työmoraaliltaan itseni kaltaisia. (Työmoraali? Onkohan sellaista sanaa edes olemassa enää?) Seurauksena oli mm. työntekijä, jonka mielestä palkka maksetaan vain siitä, että tullaan töihin. Jos myyntiyrityksen henkilökunnan pitää vielä myydä jotakin, siitä pitäisi saada provisio erikseen. Palkkasin myös henkilön, joka käytti työaikansa seikkailemalla nettitreffien maailmassa, "koska oli niin hiljaista". Työnteko ei kiinnostanut. Väärien rekrytointien johdosta yritys lakkasi kasvamasta, päinvastoin, tulos hiipui miinukselle ja kassa tyhjeni. Kohta oli Suomessa kaksi työtöntä lisää, ikävä kyllä. Yrittäjä sai taas paiskia pitkää päivää ja unohtaa lomat. Aikamoista itseruoskintaa piti tehdä, koville otti.
No, ihmisten kanssa sattuu kaikenlaista ja itsehän olin nämä henkilöt palkannut. Kaikkia ei voi miellyttää ja pienessä organisaatiossa on jokaisen hoidettava oma hommansa, eikö niin.

Mikä sitten auttaisi asenneongelmaan, kun työt eivät kiinnosta? "Mä en jaksa, mä en halua", sopii ehkä pikkulapsen suuhun, mutta ei aikuisen työntekijän kommentiksi pomolle eli yrittäjälle. Pahin kysymys oli "Onks pakko?", kun piti inventoida varasto.
Onko kyse samoista ihmisistä, jotka heittäytyivät lapsina huutamaan opettajan eteen lattialle luokassa, kun piti tehdä jotain mitä ei halunnut? Vai onko kyse suvaitsemattomista rasisteista, joiden asenteissa "yrittäjä" ja "pomo" ovat synonyymeja vallanhimoiselle riistäjälle? Enkä puhu nyt omista entisistä työntekijöistä tietenkään, vaan yleisellä tasolla. Koska samanlaisia tarinoita olen kuullut ihan liian monelta yrittäjältä. Työntekijän palkkaaminen on riski monella eri tavalla.

Työpaikka on ollut pitkään monelle itsestäänselvyys, ja mä haluan vaan sen mitä mulle kuuluu. Vastuunkanto, velvollisuudet ja sitoutuminen ovat vieraita asioita muuallakin kuin kauhukakaroiden vanhemmissa.

Jos työllistäminen olisi helpompaa ja halvempaa, kynnys siihen olisi matalampi. Jos yleissitovan työehtosopimuksen sijasta yritys saisi itse määritellä työntekijöiden palkan, voisi työllistää useamman henkilön. Jos yrittäjän omat eläkemaksut saataisiin palkansaajan tasolle, helpottuisi yrittäjän toimeentulokin, kun viivan alle jäisi piirun verran enemmän. Jos ammattiliittojen valta olisi vähän pienempi, työttömyyttä olisi loppujen lopuksi vähemmän.
Olin itsekin ennen palkansaajana alalla, jossa oli voimakas ammattiliitto, mutta asia ei ole yrittäjävetoisessa pienyrityksessä sama kuin suuressa firmassa. Ja joillakin aloilla yleissitovuus toimii, tai on suorastaan välttämätön.
Suomessa palkkatyö on niin kallista, että monet työt on siirretty ulkomaille. Siitä on vain askel siihen, että suomalaiset yrityksetkin on myyty ulkomaille. Meillä ei ole kohta edes teoreettisia työpaikkoja. Suomen kilpailukyky maailmalla on surkea korkean palkkatason vuoksi.

Minullekin on ehdotettu firman siirtämistä Viroon, monihan on jo sen tehnyt. Siellä palkkakulut ovat murto-osa kotimaisista, jolloin käsipareja voi palkata helpommin. Sijainti on mantereella eikä meren takana, mikä säästää aikaa ja kuljetuskustannuksia. Mutta en halua nyt tässä elämävaiheessa muuttaa Viroon!

Luin jostakin ennusteen, että uuskonservatismi nostaisi päättään Suomessakin, koska ahneus ja itsekkyys, tietynlainen rajattomuus ovat menneet liian pitkälle.
En tiedä, olisiko se ratkaisu, muuttaisiko se mitään. Jotain pitäisi tapahtua.

Laitan loppuun ihanien huonetuoksujen kuvan, olkoon se loppukevennys. 
Kun sanoja siihen ei nyt ole.

Kiinalaisella ruokatorilla

Kuvia on kertynyt koneelle tuhansia. Sain päähäni alkaa tehdä yritykseni vaiheista itselleni kuvakirjaa - en ole koskaa sellaisia tehnyt. Niin paljon on tapahtunut, niin monia messuja, matkoja ja juhlia - kokoan kaikki yksiin kansiin. Samalla katselin muitakin vanhoja kuvia ja oikeastaan uppouduin niihin täysin.

Ennen kokopäiväiseksi ruokayrittäjäksi ryhtymistä matkustin työkseni ja mm. Kiina tuli hyvinkin tutuksi. Kiina on uskomaton maa, sen miljoonakaupungit ovat näkemisen ja kokemisen arvoisia, sen nähtävyydet omaa luokkaansa ja tietysti ruokakulttuuri erinomainen. Näistä kuvista on jo useita vuosia, mutta haluan jakaa tässä kuvani kiinalaiselta ruokatoreilta. Nämä kuvat ovat Kantonista (Guangzhou).

Kadulla näkee samaan aikaa autoja ja perinteisempiä kuljetuskeinoja, kuten vedettävät kärryt. Kauppiaalle kärryt on ainoa järkevä tapa toimia: siihen lastataan myytävät tuotteet, viedään myyntipaikalle ja tyhjänä sitten takaisin.

 Kärryjen puutteessa myyntiteline rakennetaan polkupyörän päälle.

Ruokatoreja on monella kadulla. Eviran hygieenikot saavat kohtauksia näistä kuvista, mutta suurin osa maailmaa elää toisella tavalla.

Vihannestorilla myydään kauniita ja tuoreita vihanneksia.

 Kukkia ja kasveja myydään siinä missä muutakin. Kivan näköisiä! Maksoivat melko vähän, verrattuna esimerkiksi meidän hintoihimme.

Toinen myy appelsiinipuita, toinen matkamuistoja ja uustuotantoa olevaa antiikkia. Tälläkin ostoskadulla myytävät tuotteet ovat pääosassa, eivätkä esillepano tai somisteet... Ja kauppahan käy.

Tämä kauppias onkin sisätiloissa ja neliöitä on enemmän. En uskalla arvata, mitä pusseissa on! Tila on ainakin käytetty tehokkaasti.

Kauppaa käydään kuivatusta kalasta.

 Mielenkiintoisia juttuja... Ja myyntipaikka siis asfaltin päällä kadulla.

 Ja täällä lisää...

Kuivattuja käärmeitä, oletan? Vai joku ankerias? Melko eksoottista, mutta paikallisille tietysti normaaleja ruokatarvikkeita.

Cashew-pähkinöitä ja merihevosia, chiliä... Ainekset herkkuateriaan, kenties.

Kiinassa silmiinpistävää on  henkilökunnan määrä. Perheyrityksissä työskentelevät kaikki, ja palvelua saa jokainen asiakas. Kaikki on kaupan ja mitä ihmeellisempiä tavaroita on myynnissä. Palvelua saa tietysti muuallakin, kannattaa mennä vaikkapa kampaajalle hiustenpesuun ja päänahan hierontaan, siitäkin on kokemuksia! Kadulla joutuu tinkimään ja lähtökohtaisesti turisti maksaa joka tapauksessa kaikesta moninkertaisen hinnan, mutta hintataso on kaikkialla silti meille edullinen.

Kauppahallin kaloja. Tuoretta on.

Iloinen kalakauppias...

Kalaa paloiksi ja asiakkaalle.

Näistä paikoista tavalliset ihmiset hakevat ruokansa. Rikkaammille ja länsimaisille on toki muitakin paikkoja, mutta kauppahalleja ja ruokatoreja on Kiinassa kaikkialla. Kadulta ja hallista haetaan kaikki tarvittavat ainekset.

Me suomalaiset pääsemme niin helpolla, kun haemme marketista valmiiksi marinoidut suikaleet... Kuinka moni osaisi edes käsitellä tuota laihaa ankkaa, jos sen kotiin ostaisi? Rahat ja perkeet tuossa sulassa sovussa pöydällä.

Rakastan kauppahalleja, toreja ja ihmisten kuhinaa ostosten lomassa. Olen kuvannut kauppahalleja monessa maassa ja aina ne kuitenkin ovat samanlaisia: ruokaa rakkaudella myyjältä ostajalle.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin on hyvä päättää muistoni Kiinasta.