maanantai 24. syyskuuta 2012

Silakkapihvejä ja suklaaherkkua

Ihan huomaamatta sujui silakan pyyntikielto! Kuulemma melkein kolme kuukautta olemme olleet silakkaa vailla. Silakat tulivat viime viikolla takaisin kalatiskille. Tänään hain puoli kiloa silakkafileitä ja tein todella pitkästä aikaa silakkapihvejä. Melko laajasta keittokirjastosta ei tosin löytynyt yhtä ainutta reseptiä, joten tein vanhasta muistista. Ruisjauhoista ja voista saadaan rapsakka pinta ja hyvin maistui kaikille. Silakka on siis sesongin raaka-aine, ja lisäksi melko edullista, joten nyt vaan kokeilemaan. Helpompaa ja nopeampaa ruokaa on muuten vaikea keksiä!


Silakkapihvit

500g silakkafileitä (noin 40 filettä)
suolaa ja pippuria
tilliä
0,5 dl ruisjauhoa, suolaa

voita paistamiseen

Levitä fileet leivinpaperin päälle. Rouhi jokaisen päälle pippuria ja ripottele vähän suolaa. Lisää joka toiselle fileelle rouhittua tilliä, ja laita toinen filee kanneksi päälle. Sekoita suola ja ruisjauhot keskenään, ja kääntele fileet siinä, paista kypsäksi ja tarjoa välittömästi perunamuusin kanssa.

Jälkiruoaksi nautittiin sitten Katrin suklaakarkkeja.


Ystäväni Katri on näitä tehnyt jo pitkään. Hänen ihana äitinsä hakee aina meidän ystävämyynnistä tummaa suklaata tätä herkkua varten. Olen luvannut kokeilla itsekin, ja nyt oli sen aika. 
Nämä on karkit  on helppo tehdä ja variaatioita voi kehitellä mielensä mukaan. 
Mielestäni parhaat reseptit ovat juuri tällaisia, ja tästä taisi tulla nyt uusi klassikko!



Katrin suklaakarkit
40g piparminttu- tai muita kovia karkkeja rouhittuna
400g (1 tölkki) tiivistemaitoa (condensed milk)
500g tummaa suklaata
50-100g valkoista suklaata

Sulata suklaa ja sekoita siihen maitotiiviste tasaiseksi massaksi. Sekoita joukkoon karkkimuruset ja levitä leivinpaperin päälle pieneen laakeaan astiaan (noin 18 x 18 cm). Sulata vielä valkosuklaa ja loiskauta sitä suklaan päälle. Anna jähmettuä jääkaapissa. Leikkaa paloiksi ja tarjoile.

Käytin tähän oman firman tuotteita. Yksi levy tummaa suklaata, puoli purkkia lakritsipalloja ja levy valkoista suklaata. Valkoisen suklaan joukkoon lisäsin hiukan kuohukermaa, jotta sain sen nestemäisemmäksi.
  Jos haluaa puuhastella, voisi suklaat asetella pieniin paperimuotteihin. Jähmettynyttä massaa on kuitenkin helppo leikata siisteiksi paloiksi, joten tästä saa ihan salonkikelpoisia pikku paloja tarjolle!

lauantai 22. syyskuuta 2012

Ranskalaista ravintolaruokaa

Elämyksellisen Champagnen-matkan viimeiseksi illaksi oli suunniteltu jotain upeaa: illallinen Michelin-ravintolassa. Reimsissä sijaitsevaa Le Foch (lausutaan [lö-fosch]) -ravintolaa oli kehuttu niin Tripadvisorissa kuin muuallakin.  Menut oli opiskeltu etukäteen ja odotukset olivat korkealla.

Tulla tupsahdimme ravintolaan, jossa kahdeksan hengen seurueemme sai täysin välinpitämättömän vastaanoton. Meidät ohjattiin nurkkapöytään, joka oli niin kiikkerä, että pelkäsimme sen hajoavan hetkenä minä hyvänsä. Saimme pyynnöstä pullon vettä, jonka kaadoimme itse itsellemme. Lisää ei tuotu. Viinilistoja annettiin vain yksi - vaikutti siltä, ettei koko ravintolassa ollut niitä kuin yksi. Henkilökunta ei kiinnittänyt meihin mitään huomiota. 

Tilaukset saatiin kuitenkin esitettyä. Henkilökunnalla oli vaikeuksia englannin kanssa, mutta osaamme riittävästi ranskaa, joten saimme tilattua jopa viiniä, vaikka se olikin äärimmäisen hankalaa henkilökunnan asenteesta johtuen. Tuli todella omituinen olo. Viinisuositukset olisivat olleet paikallaan, mutta ketään ei kiinnostanut meidän seurueemme. 

Valitsimme kaikki saman menun, jotta meistä olisi mahdollisimman vähän vaivaa, eikä kenelläkään ollut erityistoiveita tai vaatimuksia. Menun hinta ilman juomia oli 48€, ja siinä tuli viisi ruokalajia. 

 Alkuun saatiin keittiömestarin tervehdys. Kiireessä aseteltu, kun kurkkuhässäkkä meinaa pudota lautaselta. Mantelilastuja oli myös lisätty turhan roisisti.

 Alkupalaksi valitsin tonnikalatartarin. Niiden päällä on kaltattua tomaattia ja lusikassa on parmesansorbettia. Tämä annos oli hyvä, mutta täysin suolaton. Harmi, pöydässä ei ollut suolaa, tai pippuria, jota myös kaipasin tähän. Asettelussa on pientä taiteellisuuden yritystä!

 Toisena vaihtoehtona alkupalaksi oli herne-katkarapucanneloni, jossa maistui pääasiassa curry. Tämä oli ainesosiltaan vaatimaton. Pettymys, totesivat tämän annoksen valinneet pöytäseuralaiset.
Seuraavassa annoksessa oli ranskalaista kotkakalaa ja etanoita levävoissa. Suomeksi kuulostaa muuten melko epäilyttävältä! Etanat olivat maukkaita, mutta edelleen suola ja pippuri olisivat olleet paikallaan. Annos oli kokonaisuudessaan täysin mauton ja oikeastaan melko mitäänsanomaton.

Menun toisena vaihtoehtona tässä vaiheessa oli "lohta ja laardia", joka myös kaipasi suolaa.

Tässä vaiheessa olimme jo hyvin hämmentyneitä ja pettyneitä. Vettä ei tuotu lisää, tilatut viinit avattiin väärässä järjestyksessä ja tunnelma pöydän ympärillä alkoi kiristyä. Palvelu oli hyvin hidasta ja välinpitämätöntä, ja kiikkerä pöytä alkoi ahdistaa entistä enemmän. 

Sitten tuli varsinainen pääruoka. 
Taisimme lähes kaikki valita tämän, se oli rakuunakanaa, perunamuusia ja kaalia.
Perunamuusia en olisi odottanut saavani Michelin-tasoisessa ravintolassa. Etenkin, kun se maistui pussimuusille, joka on lämmitetty mikrossa. Suola oli taas unohtunut.
Lautasella on kaaliin käärittynä kolme valtavaa kanapalaa, jotka useimmilla meistä olivat raakoja. 
Tein tämän tyyppistä ruokaa usein, kun lapseni olivat pieniä, tosin en koskaan pussimuusista, vaan oikeista perunoista. Kotiruokaa on mukava syödä sitä tarjoavassa ravintolassa, mutta Reimsin parhaassa ravintolassa....

Keittiöön palautettiin lautaset, jossa muusi ja kanat olivat lähes koskemattomia. Siihen ei reagoitu mitenkään.

Useamman tunnin aterioinnin jälkeen päästiin vihdoin juustoihin. Ruokaa oli tässä vaiheessa tarjottu määrällisesti aika paljon, mutta laatu oli kyllä luvattoman huonoa. Oliko kokki tullut alkuillasta kipeäksi ja lähettänyt anoppinsa paikalle paikkaamaan? Paikalle rullattiin kärry, jossa oli fantastinen juustovalikoima. Tiukka mamma antoi luvan valita kolmesta juustosta.  Jokainen vuorollaan nousi tuoliltaan ja käveli tämän rouvan luo ja sai kolmesta juustosta pikkiriikkiset palat. En ole koskaan ennen ranskalaisessa ravintolassa moista kokenut. Yleensä kärry menee asiakkaan luo! Valkoisissa astioissa oli kotona tehtyä hilloa, joista sai valita yhtä...
Se oli erittäin hyvää, kuten myös juustot. Totesimme: tätä he eivät pystyneeet pilaamaan.


Yhtäkkiä pöytään tuli keittiömestarin makea tervehdys.
Kaikki olivat hyviä, merci, ja kauniitakin.

 Lopuksi saimme varsinaisen jälkkärin.
Tämä oli metsämansikoita, punaisten marjojen sorbettia ja valkosuklaavaahtoa, tosin puutarhamansikoilta ne näyttivät ja maistuivat. Oikein hyvää, mutta onko tämä Michelin-tasoa - ei meidän mielestä. 

Meillä oli kiire pois. Laskun loppusumma oli huikea. Olimme juoneet mm. kallista samppanjaa. Yksimielisesti päätimme olla maksamatta juomarahaa, koska sille ei ollut saatu mitään vastinetta. Kun henkilökunta huomasi tämän, he pyörittelivät silmiään närkästyneinä, osoittelivat meitä ja puhuivat meistä kiukkuisesti. Minusta se oli aika uskomatonta käytöstä... 

Seuraavana aamuna hotellin aulassa eräs ranskalaismies lähestyi seurueemme yhtä henkilöä ja kysyi, emmekö olleetkin eilen Le Fochissa. Saatuaan myönteisen vastauksen hän totesi: "Eikö ollutkin upeaa ruokaa! Niin mahtava paikka!". 

On vaikeata ymmärtää mikä meni niin pahasti pieleen. Itse tykkään aina ruoasta, en juuri koskaan valita annoksistani ja olen täydellisen kaikkiruokainen. On siis tavattoman harvinaista, että nousen (etenkin ranskalaisesta) ruokapöydästä harmistuneena ja huonosti syöneenä. 

Onneksi muuten matkalla saimme hyvää ruokaa. Tässä vielä muutama ranskalainen ruokakuva. 
Reimsiläisessä katubistrossa syöty nopea lounas: vuohenjuustosalaatti. Erittäin yksinkertainen, maukas ja edullinen. Ravintoarvo? Hmm. Pekonia, rasvaista juustoa ja voissa paahdettua leipää on toki enemmän kuin vihanneksia. Mutta hyvää se oli. 

Pariisissa sama salaatti näytti tältä. Todella maukas! Pahoittelen kuvan laatua, tämä on kopion kopio iPhonen kuvasta, kun alkuperäinen on jo kadonnut. Tässäkin pekoni-juusto-leipä on maukas ja sopivan suolainen. 

Lopuksi kolme jälkiruokakuvaa reimsiläisestä kahvilasta. 
 Marja-tiramisu oli todella hyvänmakuinen. Raikas ja kauniisti aseteltu. Säilykepurkki on hauska idea.
 Tuulihatulla oli kokoa ja näköä, mausta puhumattakaan. Upea kokonaisuus!
Suklaafondant on ranskalainen klassikko, joka ei pettänyt tälläkään kertaa. 


Oh-la-là, kyllä on taas koettu Ranskassa mielenkiintoisia kulinaristisia elämyksiä! 




torstai 20. syyskuuta 2012

Matka Champagneen, osa 4

Lounaan jälkeen hyppäsimme takseihin ja suuntasimme Laurent Perrierille. Upea tila sijaitsee Tours-sur-Marnessa. Kaikki oli pieteetillä hoidettua ja viimeisteltyä. Kaunista puutarhaa ehdimme ihailla vain ikkunasta, mutta itse talokin on jo nähtävyys. 
Pihaantulijaa tervehtii Manneken Pis -patsaan veljeksi mainittu pikkumies, joka toteaa: "Ne Buvez Jamais d'Eau" - Älkää koskaan juoko vettä. 

Kuten niin monen muunkin samppanjatalon, myös Laurent-Perrierin historia on värikäs, eikä siitä puutu dramatiikkaa - tai leskiä. Jostain syystä monen samppanjatalon menestyksen takana on sisukas leskirouva! Laurent-Perrierin menestykseen on myötävaikuttanut kaksi leskirouvaa. Alphonse Laurent perusti samppanjatilan vuonna 1812. Hänen poikansa siirtyi talon johtoon, mutta kuoli nuorena. Talon nimeen oman nimensa (Perrier) tuonut leskirouva Mathilde Emilie otti ohjat käsiinsä. Valitettavasti perillistä ei ollut, ja rouvan kuoltua vuonna 1925 talo oli suurissa vaikeuksissa. Onneksi toinen leskirouva, Marie-Louise de Nonancourt Lansonin suvusta, oli halukas ostamaan pojalleen samppanjatalon lahjaksi. Esikoispoika kuoli toisessa maailmansodassa, mutta rouvalla oli vielä toinen poika, Bernard de Nonancourt, joka sai Laurent-Perrierin tilan haltuunsa vuonna 1949. Hänen kaksi tytärtään ovat pian astumassa yrityksen johtoon. 

Meidät otti vastaan miellyttävä rouva, joka esitteli upeat näyttelytilat. 
Kaikki oli havainnollista, selkeää, informatiivista, kiinnostavaa ja viehättävästi koottua. 
 Grand Siècle on Laurent-Perrierin luksussamppanja. 

Tynnyripino on vaikuttavan näköinen. 

Kellarikierrokset ovat aina yhtä vaikuttavia. Pidän homeisesta tuoksusta, historiallisesta perspektiivistä ja siitä ihmeestä, että on ymmärretty ottaa maanalaiset kalkkikivikäytävät näin loistavaan hyötykäyttöön. Champagnen alueen kellarikäytävien verkosto on suurempi kuin Pariisin metro! 
On siinä ajattelemista, joku on nämäkin holvikaaret tänne louhinut ja tiilet siististi latonut. Sodan aikana Champagnen alueen laajoissa käytävissä piileskeli vastarintaliikkeen joukkoja, niissä hoidettiin haavoittuneita sotilaita tai pidettiin vankeja. Jotkut samppanjatalot muurasivat arvokkaat, vanhat juomansa tiiliseinien taakse piiloon, ja kaivoivat pullot esiin sodan jälkeen. Jos käytävät voisivat kertoa... Niin paljon tarinoita kerrottavana. 
Monet kellarit ovat hyvin siistejä. Olen aiemmin kirjoittanut, että turisteille näytetään usein kaunisteltu ja romanttinen kuva - nämä käytävät sen sijaan eivät ole turisteille auki. Niitä ei siis buunata puhtaiksi. 

Täällä olikin hämähäkinverkkoja, hometta, pölyä... 
Voi olla, että Eviran tarkastaja saisi kohtauksen tästä homemäärästä... Mutta siellä ne ylelliset kuplajuomat muhivat. 
Tuolla kaukana ylhäällä näkyy kaunis kesäpäivä.. 
 ..mutta kellarissa työ jatkuu, hymyssä suin, kuten olemme muuallakin nähneet.
Tanssittajan puuha on tarkkaa. Jopa niin, että näytösluontoisen esityksensä jälkeen tämä herra pyöräytti pullot takaisin asentoon, jossa ne olivat alunperin. 

Niin paljon kuin kellareista pidänkin, vielä enemmän pidän päivänvalosta ja upeiden juomien maistelusta. Aloitimme maistelun Ultra Brutilla, jota kypsytellään pitkään ja hartaasti. Siihen ei valmistusvaiheessa lisätä lainkaan sokeria, joten käytetyt rypäleet (noin puolet Chardonnayta, puolet Pinot Noiria) ovat hyvin kypsiä, makeita ja mahdollisimman vähähappoisia. Laurent-Perrier suosittelee tätä kaviaarin tai hanhenmaksan kanssa, mutta niiden puutteessa kannattaa vaikka maistaa sellaisenaan. Löytyy muuten Alkon hyllystäkin.

Toisena juomana maistoimme vakiosamppanjaa, Brut Réserve, joka on tasalaatuinen, hyvä samppanja. 

Kolmanneksi eleettömän tyylikäs hovimestarimme tarjoili talon upeaa Grand Siècle -samppanjaa, joka on lanseerattu jo vuonna 1960. Erityisen mukava on tuo kaatoteline, joka kätki sisälleen jäähdytyselementin.

Todella upea juoma vaativaankin makuun. Kuulin äskettäin, että tätä sai takavuosina Finnairin taxfreestä alle kolmasosahinnalla normaalista, ja viinintuntijat hamstrasivat pulloja - kunnes kerran talon väki sattui käymään Helsingissä...  En tiedä, johtuiko edullinen hinta siitä, että Laurent-Perrier oli pitkään Finnairin samppanja bisnesluokassa. 
Grand Siècle ei ole vuosikertaviini, mutta se on kolmen vuoden sekoitus. Se kypsyy sakan päällä yli seitsemän vuotta. Maku on pitkä. Elämys!
Lopuksi lasiin kaadettiin upeaa Roséeta. 

 Tässä koko Laurent-Perrierin sortimentti, jota meille tarjottiin. Pidin kaikista, mutta Grand Siècle oli näistä suosikkini. Vierailu Laurent-Perrierillä oli matkamme viimeinen. Olimme ehtineet käydä hyvin erilaisissa taloissa, maistella upeita juomia ja kokea monenlaisia elämyksiä. Samppanjanvalmistus rypäleestä pulloon on monimutkainen prosessi, se vie vuosia, vaatii valtavasti työtä ja lahjakkaita ihmisiä. Siksi jokainen pullo tulisi avata hillitysti, arvostaen, ja nauttia sisältö sellaisten ihmisten kanssa, jotka jakavat tämän tunteen... Itse en oikein kestä katsella formulakuskien roiskuttavan arvokasta juomaa toistensa päälle, mutta jokainen tietysti tyylillään! 

Enää oli edessä vielä illallinen Reimsissä ylistetyssä Michelin-tähditetyssä ravintolassa, mutta siitä tulee oma postauksensa.