Suosikkini Caesar-salaatti

Tilaan aika usein ravintoloissa samoja suosikkiannoksiani. Se on toisaalta vähän tylsää, mutta toisaalta kiinnostavaa, kun variaatioita on niin paljon. 

Yksi sellainen on Caesar-salaatti.

Kävin juuri uusitussa ravintola Strindbergissä Helsingissä syömässä jokirapucaesarin, jossa ei rapuja ja parmesania säästelty. Ravut oli juuri herätelty syväjäästä, hieman vetisiä ehkä, mutta oikein hyvää oli. Salaatin kanssa nautimme erittäin hyvää luomuviiniä Veneton alueelta Italiasta: Perlage Pinot Grigio. Tarjoilijan mukaan sitä saa vain ravintola Strindbergistä, mikä on vahinko, koska se oli harvinaisen hyvä, sitruksinen viini ja kelpaisi kotiinkin (Pienellä googlauksella tosin käy ilmi, että sitä on muuallakin saatavilla, ilmeisesti ei kuitenkaan alkosta).

Ensimmäistä kertaa muistan syöneeni Caesar-salaattia ihan nuorena tyttönä ensimmäisellä Floridan-matkallani. Silloin tarjoilija kokosi salaatin pöydässä, sekoitti kastikkeen ainekset kulhossa ja tarjoili salaatin. Se oli elämys, en ollut koskaan nähnyt mitään sellaista, enkä osannut sitä edes odottaa. Sama toistui sen jälkeen vielä kerran Bangkokissa hienossa amerikkalaisravintolassa, mutta sen koommin en ole saanut tätä ylellisyyttä kokea – mahdetaanko niin enää tehdäkään. Olisi se säväyttänyt Strindbergilläkin! Ennen Caesar-salaatti olikin ensisijaisesti hyvien ravintoloiden listalla ja se piti tarjota juuri näin: pöydässä valmistaen asiakkaan nähden. Sittemmin se on arkipäiväistynyt ja kokenut inflaation. Huono caesar on vain huono caesar. Parhaat salaatit saa kokemukseni mukaan edelleen Amerikassa – tai itse valmistamalla. Tärkein osa salaattia on kastike.

Caesar-salaatin historia on kirjoitettu moneen kertaan, eikä alkuperästä ole yksimielisyyttä.Tärkeintähän on hyvä tarina, vai mitä? 

Tunnetuin versio sijoittuu kieltolain aikaan.

Italiasta San Diegoon, Kaliforniaan ensimmäisen maailmansodan jälkeen muuttanut Caesar Cardini oli ravintoloitsija. Hän kiersi kieltolakia avaamalla janoisille asiakkaille ravintolan myös Meksikon Tijuanaan. Yhdysvaltojen itsenäisyyspäivänä eli neljäs heinäkuuta vuonna 1924 ravintola oli täpötäysi ja ruokatarvikkeet hupenivat keittiöstä. Caesar keksi sekoittaa salaatin siitä, mitä keittiöstä vielä löytyi, tehden sen näyttävästi asiakkaiden edessä. Cardinin tytär Rose on kertonut myöhemmin, että alkuperäisessä salaatissa oli vain kokonaisia Romaine-salaatin lehtiä, kevyesti kypsennettyä kananmunaa (keltuainen on vielä juokseva) ja oliiviöljyä. Asiakkaat ihastuivat salaattiin ja tulivat uudestaan Cardinin ravintolaan sitä varten.

Toisen tarinan mukaan salaatin kehittäjä oli Caesar Cardinin veli Alex Cardini. Hän oli palvellut Italian ilmavoimissa ja muuttanut sitten veljensä luokse Amerikkaan. Kerran amerikkalaiset ilmavoimien lentäjät sammuivat rankan juhlinnan jälkeen Cardinien ravintolaan Tijuanassa. Alex tarjosi miehille salaattia aamiaiseksi kutsuen sitä lentäjän salaatiksi.

Saman nimistä salaattia (resepti siis pysyy koko ajan samana) keksi tarjota myös Cardinien yhtiökumppani Paul Maggiora San Diegossa amerikkalaisille lentäjäsankareille, hänkin siis mielestään ensimmäistä kertaa. Onko joku näistä oikeasti ensimmäinen Caesar-salaattia tarjonnut, on kaiketi makuasia ja riippuu kertojasta.

Neljännen version mukaan salaatti on vielä vanhempi ja kotoisin Chicagosta vuodelta 1903. Ravintoloitsija Giacomo Junia oli hänkin Italian siirtolaisia ja kokkasi mielellään amerikkalaisen makutottumusten mukaan, koska pizzat ja pastat eivät silloin maistuneet asiakkaille. Giacomo kehitti salaatin Julius Caesarin kunniaksi. Salaatista tuli suosittu ja muutkin kokit alkoivat tehdä sitä kaikkialla Amerikassa.

Yksi asia on varmaa, salaatin tekijä on italialaissyntyinen.

Salaatin keksijä tai ei, Caesar Cardini joka tapauksessa tuotteisti salaatinkastikkeen. Hän muutti vuonna 1938 Los Angelesiin, jonne avasi gourmet-ruokakaupan. Asiakkaat tulivat tyhjien pullojen kanssa ja pyysivät saada niihin Cardinin Caesar-salaatinkastiketta.

 Hän alkoi valmistaa kastiketta teollisesti vuonna 1948 tyttärensä kanssa.  Kastiketta saa edelleen amerikkalaisista ruokakaupoista ja on valmiskastikkeiden parhaimmistoa minun mielestäni.

Caesarin historiassa on vielä yksi mielenkiintoinen aika, jolloin se oli kielletty länsirannikon ravintoloissa sen sisältämän raa’an kananmunan vuoksi. Joskus olenkin nähnyt amerikkalaisravintoloiden ruokalistoissa salmonellavaroituksen Caesar-salaatin kohdalla – silloin ainakin tietää, että kastike on itse tehtyä, eikä valmista soossia...

Tämän päivän Caesarissa on Romaine-salaattia, leipäkrutonkeja ja parmesanlastuja. Kastiketta saa toki valmiina pullosta Suomestakin, mutta parhaimmillaan se on itse tehtynä – juuri ennen tarjoilua Cardinin tapaan. Ravintoloissa salaattiin saa usein lisäksi kanaa tai vaikka niitä jokirapuja, ja etenkin Amerikassa usein rapeaksi paistettuja pekonin palasia.

Alapuolella olevassa kuvassa on oma versioni Chicken Caesar Saladista - kanacaesarsalaatti Minnan tapaan. 

Kun teen itse salaatin, aloitan valmistamalla krutongit ja sen jälkeen teen kastikkeen. Sekoitan kaikki ainekset juuri ennen ruokailua ja tarjoan salaatin puukulhosta. Näin tehtynä yksinkertainenkin Caesar voi olla vaikka illallisen ohjelmanumero, jolla voi tehdä vieraisiin vaikutuksen (samalla on ehkä syytä kertoa näitä historiallisia yksityiskohtia, että pöytäseurue ymmärtää paremmin). Sen kanssa voisi tarjota hyvät pihvit, eikä muuta lisuketta tarvita. 

Caesar-salaatti

Stonewall Kitchen Favorites-kirjan mukaan 

Juustokrutongit

Leipäviipaleita

oliiviöljyä

juustoraastetta (parmesan, manchego tai emmental)

Sivele leipäviipaleet oliiviöljyllä. Paista 175-asteisessa uunissa viitisen minuuttia, ja ripottele niille puolet juustoraasteesta. Paista lisää kolme-neljä minuuttia, kunnes juusto on sulanut. Käännä ympäri ja sivele öljyä leipien toiselle puolelle ja paista vielä viisi minuuttia. Ripottele loput juustot leiville ja anna olla vielä hetki uunissa.

 Krutongit ovat siis reilun kokoisia. Ne voi hyvin tehdä etukäteen valmiiksi. Sopivat myös keittojen kanssa. 

Caesar-salaatti

4-6 anjovisfilettä

puristettu valkosipulinkynsi

ripaus suolaa

vastajauhettua mustapippuria

kananmunan keltuainen

1 tl Worcesterinkastiketta

3 rkl vasta puristettua sitruunanmehua

reilu desi hyvää ekstra-neitsyt-oliiviöljyä

Hienoa parmesanraastetta

Romaine-salaattia

parmesanjuustolastuja

Laita anjovikset, valkosipuli, suola ja pippuri suuren (puisen) salaattikulhon pohjalle. Murskaa ainekset puukapustalla tai haarukalla tasaiseksi tahnaksi. Lisää keltuainen ja sekoita. Vatkaa joukkoon Worcesterinkastike ja sitruunamehu. Lisää oliiviöljy hitaasti joukkoon, samalla toisella kädellä sekoittaen, kunnes öljy on sekoittunut kastikkeeseen ja se on tasainen. Lisää parmesanraaste.

Juuri ennen tarjoilua sekoita salaatinlehdet kastikkeen joukkoon. (Lehtiä ei välttämättä tarvitse leikata tai pienentää, kuten kuvissa). Lisää krutongit ja parmesanlastut.

Ei muuta kuin rohkeasti kokeilemaan! 

Yleistä murinaa...

Aika monta tekstiä on tullut iloisista ja mukavista matkoista, ruokaelämyksistä ja kivoista kokemuksista. Palataan taas hetkeksi maan pinnalle.

Olen pienen taloyhtiömme hallituksen puheenjohtaja ja hoidan mm budjetoinnin. Kun tein tälle vuodelle budjettia, huomasin, että kaikki kulut ovat kaksinkertaistuneet kymmenessä vuodessa. Vesi, sähkö, vakuutukset, verot ja jätemaksu. Siis tasan kaksinkertaistuneet. Jos asumiskulut ovat tuplaantuneet, eikö myös palkkatason olisi pitänyt nousta vastaavasti? Muistelen palkkaani kymmenen vuotta sitten (olin silloin vielä palkkatöissä). Mikäli olisin vielä samassa työpaikassa, palkkani ei olisi juurikaan kummempi. Ikälisiä maksettaisiin tietysti, mutta muuten palkankorotukset ovat alalla kuin alalla hyvin maltillisia. 

Miksi kustannukset ovat nousseet? Jos jäteauton kuljettajan palkkataso ei ole kymmenessä vuodessa kaksinkertaistunut, mihin korotukset menevät? Polttoaineeseen, kaluston uusimiseen vai loppukäsittelypaikan hinnanousuihin? Miksi taloyhtiön vakuutusmaksut ja verot ovat kaksinkertaistuneet? Nehän ovat pakollisia kuluja, eikä niistä saa tavallaan mitään vastinetta, toisin kuin sähköstä, vedestä ja jätemaksusta.  Onko jossain joku pohjaton tasku, jonne meidän rahamme valuvat? 

Samaan aikaan toisaalla:  meidän itse valitsemamme kansanedustajat ja viisaat ministerit pohtivat jälleen miten valtion kirstuun saadaan lisää rahaa. Viimeisin idea, josta päättäjät toisiaan onnittelivat, oli arvonlisäveron nosto.  "Voi taivas! Ei kai taas!", parkaisee ainakin tämä yrittäjä. 

Aloitin elintarvikealalla kuusi vuotta sitten. Silloin ruoan alv oli 17 %. Sitä laskettiin 12 prosenttiin lokakuussa 2009. Silloin elettiin taantumaa. Se oli merkittävä alennus, joka tuntui varmasti kuluttajienkin kukkarossa myönteisellä tavalla. Tosin koko kaupan ala joutui ajamaan massiivisia tietokanta-ajoja, jotta uusi verokanta saatiin kesken vuotta järjestelmiin ja hinnat muutettua vastaavasti. Puhumattakaan kaikkien tuotteiden hinnoittelusta kaupan hyllyillä. Muistaakseni Kesko pelkästään kertoi verokannan laskun aiheuttavan miljoonan euron kuluerän hallinnollisten järjestelyjen vuoksi. 

Kun alemmista ruoan hinnoista oli ehditty hetki nauttia, nostettiin ruoan arvonlisäveroa prosentilla jo seuraavana vuonna, heinäkuussa 2010. Sama hässäkkä uudestaan: tietokannat, hinnat, hintalaput - valtava määrä työtä, joka ainakin omalla kohdallani oli tuntikausien homma. Miksi arvonlisävero piti välillä laskea kahteentoista, jos se heti kohta nostetaan kolmeentoista? Eikö kukaan estä järjettömiä päätöksiä? (Eikä nyt pidä sanoa, että itse olette poliitikkonne valinneet.)

Tällä viikolla hallitus päätti korottaa ruoan arvonlisäveroa 17 prosenttiin. Hallituksen kehysriihessä torstaina päätettiin kuitenkin korottaa alvia vain prosentilla, eli 14 prosenttiin. Nyt tätä uutisoidaan kevyesti, tyyliin "ruoan hinnan korotus ei näy keskituloisen kukkarossa". Miten niin ei näy? Ja jos ei se näy eikä tunnu, miksi se piti tehdä? Samalla nousee yleinen arvonlisävero 24 prosenttiin, joka on jo Euroopan huipputasoa. Onko poliitikoilla tavallista huonompi matikkapää vai vaan epärealistinen käsitys ihmisten tuloista ja menoista, kun olettavat, että alvia korottamalla saadaan enemmän rahaa valtiolle? 

Aika suuri osa ihmisistä karsii kulutustaan hintojen noustessa. Arvonlisäveron tason säilyttämisellä tai jopa laskulla olisi kulutusta rohkaistu ja sitä kautta todennäköisesti valtion verokertymä olisi jopa suurempi. 

Puhumattakaan siitä, mitä jatkuva verokantojen sahaaminen aiheuttaa  - itse asiassa koko maalle - kun hintoja pitää veivata edestakaisin, järjestelmiä muokata, laskelmia tarkistaa ja muuttaa esimerkiksi kaikki yrityksen dokumentaatio jälleen kerran ajan tasalle. 

Ei riitä, että asumiskulut ovat kaksinkertaistuneet ja ruoan hinta nousee, myös kaikkea kulutusta siis verotetaan entistä ankarammin. Palkankorotuksia annetaan vain maltillisesti, mutta samalla korotetaan tuloveroa. Palkankorotus menee siis työnantajayritykseltä välikäden (= työntekijä)  kautta valtion kirstuun. Sinne pohjattomaan. Rahansiirron ketjussa siis osapuolet osallistuvat maksuihin - palkansaaja maksaa enemmän veroa ja työnantaja enemmän sivukuluja. 

Mielestäni tässä ei ole ihan kaikki kohdallaan. 

Yrittäjän pakolliset kulut vain nousevat, niin YEL, TYEL, verot, vakuutukset kuin muutkin maksut, ja mikäli palkkalistalla on työntekijöitä, palkan sivukulut nousevat eksponentiaalisesti koko ajan. Työntekijöiden (ja yrittäjän) omat elämiskulut nousevat kuitenkin enemmän, mitä palkkataso koskaan yleisillä ehdoilla voi nousta. 

Yrittäjän tai yrityksen ainoa ratkaisu selvitä tästä on korottaa omia hintojaan, mikäli mahdollista. Se on periaatteessa välttämätöntä, jos arvonlisäkorotuksen haluaa siirtää loppuhintaan. 

Tämä siis  todellisuudessa selittää aluksi kuvaamani kustannusten nousun. Voidakseen selvitä kasvavista pakollisista kuluista pitää jätehuoltoyrityksen nostaa maksujaan. Vakuutusyhtiölle ei ole muuta vaihtoehtoa, ja sähkön hintakin nousee. Onko tämä valtion perimmäinen tarkoitus? Pahimmassa tapauksessa kasvavat kulut estävät yrityksen kasvun ja työllistämisen. Siitä ei voi seurata mitään hyvää.

Pohjoinen lintukotomme, kuten joku on keksinyt Suomea nimittää, on jossain määrin sekaisin. Ahneuden sokaisemat yritysjohtajat haalivat järjenvastaisia bonuksia ja vievät rahaa niiltä, jotka sitä oikeasti tarvitsisivat. Omasta asemasta pidetään kynsin hampain kiinni. Valehtelusta on tullut poliitikkojen ja huippujohtajien arkipäivää ja sille annetaan luottamuslause.  Salailu, kiusaaminen ja itsekkyys ovat tämän lintukodon arvot tänä päivänä. 

Oma muistini ulottuu aikaan, jolloin naapurissa oli Neuvostoliitto, presidenttinä Kekkonen ja ihan joka kodissa ei vielä ollut väritelevisiota.  Ottamatta kantaa muuten senaikaiseen maailmankuvaan on todettava, että yksinkertaisuudessaan se elämäntyyli mahdollisti koko kansalle suunnatun kampanjoinnin television välityksellä. Muistan energiansäästöteeman, suosi suomalaista -kampanjan ja loputtomat dramaattiset tietoiskut niin mustasta jäästä kuin turvavöiden käytöstäkin. Niihin uskottiin ja ne tehosivat. Nykyisin median kenttä on pirstaloitunut, mutta huomattavasti tehokkaampi, nopeampi ja vuorovaikutteisuudessaan ainutlaatuinen. Miksi sitä ei hyödynnetä?

Kuka rohkenisi aloittaa (loputtoman ja järjenvastaisen verokantakeinottelun sijasta) kampanjan, jossa suomalaisia kehotettaisiin ostamaan tavaroita kaupasta? Siis suomeksi sanottuna kuluttamaan. Se on ainoa tapa saada raha kiertämään. Sillä luodaan työpaikkoja ja ylläpidetään olemassaolevia. Kulutuksella tuetaan niin pienyrittäjiä kuin isoja keskusliikkeitä. Kansantalous kohenee ja verokirstu täyttyy. On varaa maksaa parempaa palkkaa, kun yrityksellä menee hyvin. Palkkapussin lihotessa kulutusta voikin taas lisätä. Ehkäpä jopa elämänlaatu paranee.

Olen erään amerikkalaisen hotelliketjun kanta-asiakas. Minulle on kertynyt hotelliöistä saatavia pisteitä  niin, että olen saanut hopeatasokortin, jolla saa pieniä etuuksia. Nyt fakta on se, että matkustaminen ja hotellissayöpymiset ovat vähentyneet globaalisti. Mitä tekee hotelliketju? Suomalainen metodi olisi tietysti korottaa hintoja, vai mitä?  Sain ilmoituksen, että tasoni on nostettu kultatasolle, jonka saan säilyttää peräti parin seuraavan vuoden ajan, jos vaan käyn yöpymässä kuusi kertaa ketjun hotelleissa seuraavien kuukausien aikana. Kun joka tapauksessa matkustaa, tällainen etuus on oikeasti rahanarvoinen ja matkustusmukavuutta lisäävä. Mikä mahtava tarjous! Aloin heti suunnitella yöpymisiä ja edullisinta tapaa saavuttaa tuo seuraava taso. Voi olla, ettei se toteudu, mutta hotelliketjun idea on loistava. 

Antamalla vähän porkkanaa kepin sijasta saavuttaa haluamansa. 

Yksinkertainen totuus markkinataloudessa, joka ei tässä maassa saa vastakaikua, murisee tämä yrittäjä.

Lopuksi kuva tuotteista, joiden tuleva hinnankorotus ei ylimielisen uutisoinnin mukaan "tunnu keskituloisen kukkarossa". Mielelläni en korottaisi enää hintoja. Mitä mieltä sinä olet, onko veronkorotuksella merkitystä omassa elämässäsi?

Neljä vuotta - eikä suotta! Taas kilpailun aika!

Päivälleen neljä vuotta sitten aloitin tämän blogini. Uskomatonta, oikeastaan.
Kirjoittelen kun ehdin, tosin tänä vuonna olen ajatellut ehtiä aiempaa enemmän... Kirjoitan useimmiten lähinnä itselleni, siis siksi, että saisin omat reseptini muistiin jonnekin, matkojen ravintolat tai muut muistot talteen ja samalla jaettua tiettyjä asioita tiettyjen ystävien kanssa. En juurikaan laita tuttujen ihmisten kuvia, enkä varsinkaan lasteni kuvia, koska näin olemme sopineet. En tiedä kaipaavatko lukijat enemmän henkilökohtaisuutta, tietoa kirjoittajasta tai esimerkiksi niitä lasten kuvia. Pitääkö kaikkien blogien olla henkilökohtaisia? Onko reseptejä ollut riittävästi (niitä on toivottu aina ja paljon)? Onko liikaa juttuja matkoista vai suorastaan liian vähän? Onko julkaisutahti sopiva vai lukisitko mielelläsi useamminkin näitä tekstejä?

Nyt saat vastata tähän.

Kaikki palaute olisi nyt tervetullutta. Samoin toki kommentit koskien uutta ulkoasua!

Kaikkien kommentoineiden kesken arvotaan jotakin ihanaa ja herkullista yritykseni valikoimasta. Kommentointiaikaa vaikkapa kuun loppuun - olisi todella kiva kuulla ajatuksiasi.

Ja juhlan kunniaksi kohotetaan tietysti lasillinen kuplivaa! Onnea blogi! Onnea!

Kevättä Italiassa

Koskaan ei ole liian myöhäistä muuttaa elämäänsä! Yksi oman elämäni muutoksista on sen oivaltaminen, että saan ja voin tehdä asioita, joista pidän tai nautin. Vielä suurempi muutos on sitten sen mahdollistaminen. No, pidän matkustamisesta ja hyvästä ruoasta. Työni edellyttää jonkun verran matkustamista. Nyt oli aika tavata yksi päämies, jonka kanssa edellisestä tapaamisesta oli kulunut jo kaksi vuotta. Sain valita messukohteen: Birmingham, Frankfurt vai Bologna. Maaliskuussa Bolognassa on jo kauniin keväistä, ajattelin, ja sinne hankin lentoliput.

Saavuin Bolognaan illalla pitkän ja melko hankalan matkustamisen jälkeen. Päätin jäädä hotelliin syömään, koska hotellini oli kauempana keskustasta ja olin väsynyt. Hotellin ravintola aukesi klo 19.30 tasan, koska silloinhan on illallisaika. Söin oikein hyvin, mutta ravintola oli kuin suoraan 1980-luvulta. Henkilökunnan muodolliset tavat, omituiset tarjoilukärryt vaaleanpunaisine pöytäliinoineen, joilla tuotiin asiakkalle kaikki juomat ja ruoat, peltivadit, joilta annosteltiin lautaselle, yksinkertaiset koristelut (kalan kanssa pelkkä sitruunalohko), buduaarimaiset verhoasetelmat ja kirkas valaistus olivat kuin suoraan "italialaisen kaurismäen" elokuvasta. Tuli mieleen takavuosien tilaisuudet Intercontinentalin Ball Roomissa kokeneine kyyppareineen!

Kun seuraavana päivänä messut ja työasiat oli hoidettu, pääsin nauttimaan hetkeksi italialaisesta tunnelmasta. Edellisen illan takauma 80-luvulle tuli uudestaan monessa kohdassa. Italia ei ainakaan tämän lyhyen visiitin perusteella ole muuttunut kovinkaan paljon... Baareissa ja kahviloissa edelleen maksetaan ensin kassalle ja sen jälkeen mennään tiskille tilaamaan. On siis tiedettävä (italiaksi) mitä haluaa syödä ja juoda ennen sen tilaamista.  Se käy kyllä, mutta esimerkiksi ylitäysillä messuilla se aiheutti massiivista häslinkiä ja loputtomia jonoja. Tehotonta ja vanhanaikaista. Kassahenkilö istuu arvokkaasti oven lähellä, eikä tee muuta. Mutta tehokkuus ei olekaan se italialaisten juttu!

Ilma oli lämmin ja tunnelma kivan keväinen. Katusoittajia, iloisia seurueita, täpötäysiä katukahviloita...

Kaksi keskiaikaista tornia (Due Torri) ovat Bolognan tunnusmerkki. Korkeampi niistä ulottuu lähes sadan metrin korkeuteen. Tällä hetkellä torni on suljettu korjausten vuoksi, mutta aiemmin sinne on päässyt sisälle ja reippaat ovat voineet kavuta ylös asti.

Italiassa on niin paljon vanhaa. Eri aikakausien tyylit ja materiaalit ovat sulassa sovussa ja muodostavat hienon kokonaisuuden. Ihan kaikki ei aina ole viimeisen päälle ja korjattua, mutta se juuri tekee vanhoista kaupungeista viehättävän.

Kaunis rouva korkokengissä kukkineen, charmikkaat herrat kiiltävinen kenkineen ja villi pikkupoika... Klassinen näky!

Kapea kauppakuja lähtee suoraan vanhan keskustan Piazza Maggiore -aukiolta, kauniin kaariportin läpi. 

Täällä kaikki tekivät ostoksia. Houkuttelevia kauppoja oli vieri vieressä. Olisi ollut kiva tehdä itse ruokaa sinä iltana! Tuoreet raaka-aineet suorastaan huusivat päästä keittiööni, mutta se ei nyt ollut mahdollista.

Mamma mia, che bella!

Kinkkuja, juustoja...

Tällaista silmäruokaa ei väsy katsomaan. Tuoreita artisokkia, mansikoita, sitruunoita...

Illalliselle halusin johonkin mutkattoman kivaan paikkaan, jossa saisin hyvää ruokaa. Löysinkin sellaisen todella helposti. Bar Il Calice on tämän torikadun suuntaisella Via Clavaturella, aivan vanhan keskustan ytimessä. Ulkona on useita pöytiä, sisällä baari, jonka sotkuisen takaosan kautta pääsee kipuamaan vanhoja, kiemuraisia portaita ylös ravintolatilaan, jossa on muutama pöytä. Todella viehättävä paikka! Viini oli hyvää, palvelu huomaavaista ja ystävällistä ja ruoka taivaallisen hyvää.

Puualustalla tuotiin erilaisia kinkkuja ja makkaroita, lisukkeena perinteistä leipää. Näihin ei koskaan kyllästy! Muoviin pakatut vakuumikinkut ovat aivan eri maailmasta kuin vasta leikatut viipaleet. 

Pääruoka näyttää ihan tavalliselta kotiruoalta.. Bolognassa oli kai pakkokin ottaa bolognese-kastiketta, joka italiaksi on Ragú. Itse tehdyt tortellinit ja maukas kastike - yksinkertaista ja hyvää. Venetolainen pinot grigio oli juuri sopivan kylmää. Ei mitään piperryksiä ja kotkotuksia. 

Tällaista on Italiassa aina ollut ja aina tulee olemaan!