Illallinen Demossa

Vuoden viimeinen teksti... Niin paljon on jäänyt dokumentoimatta omien kiireiden vuoksi.
Kulttuurikerhomme käväisi Lokal-gallerian Glow-näyttelyn avajaisissa kotimaista taidetta ihailemassa. Tilaisuudessa tarjoiltiin ihastuttavaa omenaglögiä, joka on Amerikasta tuttu talvijuoma (tunnetaan sielläpäin nimellä Hot Apple Cider). Näyttely on avoinna vielä 27.1.13 saakka, kannattaa käydä Annankadulla katsomassa Ville Tantun upeita kuparikuvia - tosi hienoja.
Sen jälkeen nautimme tyylikkään illallisen Demossa. Kiva, ei tarvinnut tilata mitään, annoksia vaan tulla tupsahteli pöytiin. Tässä muutama annoskuva - kauniita ja herkullisia ruokia.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin on hyvä päättää tämä blogivuosi. Kiitos lukijoille!
Nostakaamme malja vanhalle, väistyvälle vuodelle, mutta ennen kaikkea uudelle, jolta on vielä tässä vaiheessa mahdollisuus toivoa paljon kivaa, kaunista ja mukavaa.
Hyvää uutta vuotta!

Samppanjaseuran iloiset 20-vuotisjuhlat

Näin uudenvuoden kynnyksellä teemaan sopinee kupliva aihe: Suomen Champagne-seuran 20-vuotisjuhlat, joita vietettiin jokin aika sitten Helsingissä. Seura on perustettu lama-aikaan vuonna 1992, ja tällä hetkellä siinä on noin viitisenkymmentä jäsentä, joista parikymmentä käy tastingeissä. Juhlaan oli ilmoittautunut käytännössä koko seura. Iloisia ihmisiä, joita yhdistää rakkaus samppanjaan ja hyvään ruokaan.
Meillä oli alkuun aperitiivitarjoilu, erilaisia kanapeita samppanjan kera. Ystävällinen sponsorimme Mumm ei pihistellyt tarjoiluissa.

Iloisen puheensorinan täyttämä kabinettitila hiljeni hetkeksi, kun samppanjatuntija Jukka Sinivirta piti hauskan ja informatiivisen alustuksen samppanjaan, sen historiaan ja sen nautinnollisuuteen. Jukka Sinivirta on kirjoittanut vaimonsa kanssa erinomaisen kirjan nimeltä "Samppanja", jota voi lämpimästi suositella kaikille asiasta kiinnostuneille.

Jukka Sinivirran puheessa vilisi hauskoja lainauksia ja viittauksia suurmiehiin ja heidän mielisamppanjoihinsa. Jukka antoi kaikille läsnäoleville herroille vinkin parisuhteen hoitamiseen: aamun voi vähintään kaksi kertaa vuodessa aloittaa tarjoamalla rakkaalleen samppanja-aamiaisen vuoteeseen.
Oli mukava kuunnella asiantuntevaa ja hauskaa puhujaa, toivottavasti ei jäänyt viimeiseksi kerraksi! Aplodien jälkeen Jukka Sinivirta nimitettiin seuran uudeksi kunniajäseneksi.

Mummin samppanjat olivat kylmässä odottamassa illallisen alkua. Juomat eivät todellakaan olleet vaarassa loppua kesken!

Kauniisti katetut illallispöydät - huomaa Mummin lasit!

Tässä kuvassa bloggarinne odottelee alkuruoan saapumista aperitiivi edessään..

Toast Skagen ja sokerisuolattu lohi oli alkuruoka, jonka kanssa tarjottiin lasillinen Mumm de Cramantia.

Pääruoaksi nautimme Charolais-pihvikarjan marmorikuvetta perunamuffinssin kera. Koska iltalaukkuun ei mahtunut kameraa ja iPhonen kuvat eivät kaikki onnistuneet, emme näe kuvaa tästä herkullisesta annoksesta, jonka kanssa joimme Mummin vakiosamppanjaa. Suurin osa kuvista onkin saatu seuran hallituksen jäseneltä Johnilta, jonka ansiosta tilaisuudesta siis saadaan lukea tästä blogista!

Juustojen kanssa saatiin Mumm Roséeta.  Roséesamppanja sopii hyvin voimakkaamman makuisten ruokien, jopa liharuokien kanssa. Jälkkäriksi tarjottiin tonkapapupannacottaa viikunan kera.
Täydellisen ihana illallinen upeiden juomien täydentämänä.

Vaikka samppanja onkin Suomessa kallista ja se mielletään ylellisyystuotteeksi, se on kuitenkin hintansa ja maineensa arvoinen juoma...  Suomalaiseen juomakulttuuriin ei perinteisesti ole kuulunut hillitty samppanjan siemailu, mutta tarvitseeko meidän kaikkien niin suomalaisia ollakaan?
Joka tapauksessa meidän suomalaistenkin on syytä nauttia elämästä, keskittyä olennaiseen (joka ainakin minun mielestäni on hyvä ruoka ja juoma mieluisassa seurassa) ja muistaa, että jokaisella on lupa hemmotella itseään ja iloita hyvistä hetkistä hyvällä omallatunnolla! Se "hyvä hetki" on sitten jokaisen määriteltävä itse.

Itse olin kyllä tuona iltana hyvin kiitollinen paitsi uskomattoman avokätiselle Mumm-samppanjatalolle myös iloisille ystävilleni, joita olen samppanjaseurasta saanut, ja joiden kanssa ei vielä koskaan ole tullut tylsää hetkeä - siinä vasta valiojoukko!

Sinisiä tunnelmia

Kutsu kävi Fazerin sinisen suklaan uuden ilmeen lanseeraukseen. Tänä vuonna suklaa täyttää peräti 90 vuotta, joten sen ulkoasu päätettiin uudistaa. Fazerin sininenhän on suomalaisten suosikkisuklaa ja ohjaa voimakkaasti suomalaista makuskaalaa ja -tottumuksia. Sitä syödään usein kuin leipää, levy kerrallaan, vai mitä... Sinisen suklaan kaakaopitoisuus on itse asiassa pienempi kuin monella eurooppalaisella suklaalla, ja siksi se maistuu erilaiselta, vaikka minulle aina sanotaan, että belgialaiset suklaat ovat erilaisia ja että sinisen maun erilaisuus johtuu aidosta maidosta. Niin tai näin, makuasioita, tietenkin. Sininen suklaa on kuitenkin niin suomalainen klassikko, että se on instituutio, osa suomalaista kulttuuria ja kansanperinnettä.

Nyt pakkaus on päivitetty, makuun ei puututtu. Uusi pakkaus on tutun turvallinen, mutta kuitenkin raikas ja kiva. Vieraille esiteltiin tanssillinen muotikavalkadi eri vuosikymmeniltä ja samalla sai käsityksen, miten pitkään Fazer tosiaan on ollut suomalaisten karkkihampaan kolotuksenpoistaja.

Tarjoilut olivat erinomaiset. Suklaata oli käytetty monipuolisesti, esimerkiksi lohen kanssa oli valkosuklaalla maustettua tartarkastiketta ja kanavartaita sai dipata suklaakastikkeeseen.

 Roquefortsalaatti oli myös erittäin maukas. Cono Sur oli tilaisuuden viinitalo, ja jokaiselle oli jotakin.

Jälkiruokana tarjottiin suussasulavaa kolmen suklaan kakkua kahvin kera.

 Kattauksen sinisyys, juhlapaikan seinien suklaalevykoristelu ja tyylikäs kokonaisuus olivat tarkkaan harkittuja ja tekivät vaikutuksen.

Vain naisista koostuva big band Ladies First viihdytti yleisöä - oli muuten todella hyvä bändi, vaikka osa näyttikin erehdyttävästi miehiltä. Tykkäsin bändiläisten hauskoista käsikoreografioista ja iloisesta meiningistä.
Ilta jatkui varmaan vielä pitkään tanssien, minua kutsuivat muut menot.

Sininen suklaa on kulkenut suomalaisten kanssa vuodesta 1922... Upea saavutus!

Hyvä Veli

Edellinenkin postaus oli kulttuurikerhosta, niin on tämäkin. Kulttuurikerhomme kävi katsomassa Ryhmäteatterin Eduskunta 2 -esityksen.
Mikään teatteriesitys ei ole koskaan tehnyt samanlaista vaikutusta. Suosittelen näytelmää jokaiselle, oikeastaan sen katsominen pitäisi olla pakollista!

Eduskunta 2  kertoo suomalaisesta Hyvä Veli -verkostosta, joka ulottuu puolueesta toiseen, järjestöistä yrityksiin, ministeriöistä johtajiin. Suomi, jota korruptoitumattomaksi kehutaan, on kaikkea muuta. Pieni joukko ihmisiä täällä junailee asioita keskenään, vaikuttiminaan oma, ei maan etu. Ryhmä toimii kulisseissa kuin mafia. Näytelmä perustuu autenttisiin lausuntoihin, eduskunnassa esitettyihin puheenvuoroihin ja tekijöiden tekemään taustatutkimukseen. Teatterillisin keinoin, huumoria unohtamatta vakava asia tulee niin voimakkaasti julki, että meidänkin iloluontoinen kerhomme oli melko synkkäilmeinen esityksen ajan.

Kuvaavaa on, ettei ankaralla googlauksellakaan näytelmästä löydy montakaan mainintaa.

Ryhmäteatterin Helsinginkadun näyttämö on pieni ja siksikin kokemus oli intensiivinen. Itse halusin vain mennä kotiin pakkaamaan ja muuttaa välittömästi ulkomaille.
Tuskin muualla sen parempaa olisi, ilmastoa lukuunottamatta, mutta en haluaisi näiden hyvin syöneiden valtaapitävien herrojen törsäävän omia eläkerahojani enää hetkeäkään. Silmäni avautuivat kerralla, ja olen esimerkiksi lukenut lehtiä eri asioihin huomiota kiinnittäen. Totuus on edessämme koko ajan, kun vaan osaisi sen nähdä! Viimeisinkin ministerin nimitys lobbausjärjestön johtoon avautuu uudella tavalla, etenkin kun lukee Veljien kommentit valtakunnan päälehdestä.

Koska tässä blogissa pitäisi kertoa ruokaelämyksistä, se tulee tässä:

Ryhmiksen baari oli sympaattinen ja trendikkäästi toteutettu. Jaloviinaa oli valmiiksi kaadettu laseihin, samoin sherryä, viiniä ja jägermeisteria. Lasit olivat tavallisia juomalaseja tai shottilaseja, ja kokonaisuus näytti hauskalta. Toki väkevien osuus vähän pisti silmään, mutta ehkä se on tarpeen, näytelmän rankkuuden huomioiden... Väliajan alkaessa aulasta tulvi vastapaistetun pullan tuoksu, ja siksi väliaikatarjoiluna maistuikin loistavasti korvapuusti ja kahvi.
Se sopi myös näytelmän teemaan ja yleiseen tunnelmaan. Mikä lohduttaisi paremmin, kuin tuore pulla?

Hyvä Veli, toivoisin niin sinulle ymmärrystä enemmän kuin sokeutta, viisautta ja rohkeutta ennemmin kuin ahneutta.
Kuinka hyvin mahtavat Veljet nukkua yönsä?

Lopuksi kuva korvapuusteista, joiden leipomista nuorison kanssa Presidenttimme suosittelee. Siten ehkäistään syrjäytymistä. Kannatan lämpimästi lasten ja nuorten kanssa leipomista!
Mutta onko syrjäytymistä sekin, että eristäytyy todellisuudesta ja heittäytyy oman vallanhimonsa vietäväksi? Olisiko Veljienkin pitänyt leipoa pienenä enemmän pullaa?

Taidetta ja estetiikkaa - vai oliko sittenkään?

Meillä on reipas ja aktiivinen kulttuurikerho, joka tapaa säännöllisen epäsäännöllisesti taiteen, kulttuurin ja hyvän ruoan & juoman merkeissä. Viimeksi halusimme käydä katsomassa Nanna Suden näyttelyn, joka olikin kiinnostava. Nannan Suden rempesä ja ronski tyyli sopii suurelle kankaalle ja vastaavasti vaatii ison ja näyttävän tilan - pikkuyksiöön eivät nämä taulut sovi. Susi on tehnyt lyhyessä ajassa valtavan määrän teoksia, joista osa oli todella hienoja niin läheltä kuin kaempaankin tarkasteltuna.  Erityisen kiinnostavaa on maalauspinnan rosoisuuden rooli - näitä tauluja pitääkin tutkia myös läheltä. Teokset ovat esillä Tennispalatsin Taidemuseossa ensi tammikuuhun asti, joten vielä on hyvää aikaa käydä katsomassa näitä töitä. Kasvot vailla ilmettä, turbaanipäiset naiset, ja erikoisella tavalla nimetyt teokset saivat meidät pohtimaan taiteen syvintä olemusta ja sitä, miten taidetta voisi paremmin ymmärtää - näyttelyluettelon pragmaattiset kuvaukset leveistä siveltimenvedoista eivät selittäneet, miksi eräänkin taulun nimi oli taitoluistelua. On silti terveellistä laajentaa omaan ymmärrystään ja yrittää opia jotain uutta.

Intensiivisen taidetuokion jälkeen olimme valinneet teemaan sopivasti, aiemminkin hyväksi koetun Ateljé Finne -ravintolan.

 Pöytään tuotiin todella hyvää, juureen leivottua leipää.

 Alkuruoaksi oli oikeastana ihan pakko valita ahventartar ja kiiskenmätiä. Kuinka usein sellainen tulee vastaan? Annos oli vähän valjun näköinen ja aluksi valjun makuinenkin, mutta ahvenen maku osoittautui mietoudestaan huolimatta todella upeaksi, kun sille antoi mahdollisuuden. Tästä tykkäsin todella paljon.

 Pääruoat kuulostivat kaikki hyviltä, mutta kolme meistä päätyi ottamaan maksaa, oikeastaan siksi, ettei sitä tule kotona laitettua. Annos oli ihan kotoisan näköinen, sipuliin haudattu.

  Auts... Maksa oli kaikissa annoksissa täysin raakaa, ja yksi meistä ei saanut edes veitsellä sahaamalla maksaviipaleita palasiksi. Hän palautti annoksen keittiöön ja sai tilalle erinomaisen toisen annoksen (päivän kalaa).  Me kaksi muuta söimme sen mitä pystyimme. Talo tarjosi sitten jälkiruoat (lakritsapaahtovanukas, oikein hyvä), mikä riitti korvaukseksi mielipahasta sillä hetkellä. Kovin estettinen tuo annos ei ollut alunperinkään, mutta raaka maksa isoina viipaleina lautasella oli aika groteski näky.
Palvelu Ateljé Finnessä on mutkatonta ja ystävällistä, ja itse ravintola on viehättävä kauniine taide-esineineen - tässä tilassa on toiminut kuvanveistäjä Gunnar Finnen ateljee, josta ravintola on nimenkin lainannut. Tarjoilija myös hoiti tämän kiusallisen tilanteen oikein tyylikkäästi.

Haluan lopettaa ravintola-arvioni kohteliaasti toteamalla, että Ateljé Finnen maksa on kuin Nanna Suden taulut: paikoitellen rajua ja raadollista, hyvin runsasta, mutta täynnä säröä ja särmää.

Osa kulttuurikerhosta palasi taiteen pariin vielä muutamaa päivää myöhemmin katsomalla Helene Schjerfbeckin näyttelyn Ateneumissa. Aika hyvä rinnastus: kaksi tuotteliasta naismaalaria, joiden kuvissa on paljon erilaisia naishahmoja. Schjerfbeckin teoksilla on selkeät nimet: Ompelija, istuva tyttö jne, eikä niiden merkistystä joudu pohtimaan ensisilmäyksellä. Silti näillä kahdella on myös jotain yhteistä ja sen löytäminen olikin tosi hieno juttu.

Amerikansuomalaista pizzaa suomalaisittain

Yhden ystäväni kautta olen saanut mukavat amerikansuomalaiset ystävät, joiden kanssa yhteyttä pidetään lähinnä Facebookin kautta. He asuvat Yhdysvaltojen itärannikolla ja kokkaavat mielellään kumpikin. On ollut hauska seurata vaikkapa grillausten tuloksia, joista sitten kuvia postaillaan kaukaisessa Suomessa ihmeteltäväksi. Yhteinen ystävämme oli kesällä päässyt maistelemaan heidän tekemäänsä herkkua, grillipizzaa.
Kotiin palattuaan ystäväni kokeili suomalaisversiona samaa, ja sai kotona olleelta nuorisolta ylistävää palautetta. Pakkohan sitä oli minunkin sitten laittaa. Tämä tehdään kuitenkin nopeasti uunissa ja ohuelle rieskaleivälle, joten tämä ei ole ihan alkuperäinen resepti.

Olkoon tämän nimi nyt

Amerikansuomalainen pizza suomalaisittain

Täysjyvärieskaa (tai muu pizzapohja)
Viikunahilloa
Mozzarellajuustoa
Ilmakuivattua kinkkua
Rucolaa

Levitä hilloa ohut kerros rieskalle, levitä juusto päälle, sitten kinkkuviipaleet ja laita päälle rucolaa. Paista nopeasti kuumassa (250-asteisessa) uunissa.

 Kinkkkua ja rucolaa olisi kuulemma voinut olla huomattavasti enemmänkin, mutta eihän sitä ensikertalainen heti uskaltanut niin paljon laittaa.

Tältä pizza näytti valmiina. Se oli ehkä hiukan liian pitkään uunissa, joten tein seuraavana päivänä toisen. Se onnistui paremmin, siinä oli tuplasti kinkkua ja rucolaa, ehdottomasti parempi niin. Tomaattipizzaan tottuneelle tämä voi olla melko eksoottista, mutta viikunahillon, juuston ja kinkun makuyhdistelmä on tosi hyvä.
Pizzan voisi tarjota alkupalana, tai vaikka jopa juustojen tilalla.

Vielä pitäisi kokeilla tätä alkuperäisen reseptin mukaisesti tekemällä pizzapohja itse ja paistamalla pizza grillissä. Vaikka grillaan usein, en ole koskaan keksinyt itse tehdä pizzaa grillissä, mutta täytyypä vielä kokeilla vaikka ennen lumien tuloa...

Silakkapihvejä ja suklaaherkkua

Ihan huomaamatta sujui silakan pyyntikielto! Kuulemma melkein kolme kuukautta olemme olleet silakkaa vailla. Silakat tulivat viime viikolla takaisin kalatiskille. Tänään hain puoli kiloa silakkafileitä ja tein todella pitkästä aikaa silakkapihvejä. Melko laajasta keittokirjastosta ei tosin löytynyt yhtä ainutta reseptiä, joten tein vanhasta muistista. Ruisjauhoista ja voista saadaan rapsakka pinta ja hyvin maistui kaikille. Silakka on siis sesongin raaka-aine, ja lisäksi melko edullista, joten nyt vaan kokeilemaan. Helpompaa ja nopeampaa ruokaa on muuten vaikea keksiä!

Silakkapihvit

500g silakkafileitä (noin 40 filettä)
suolaa ja pippuria
tilliä
0,5 dl ruisjauhoa, suolaa

voita paistamiseen

Levitä fileet leivinpaperin päälle. Rouhi jokaisen päälle pippuria ja ripottele vähän suolaa. Lisää joka toiselle fileelle rouhittua tilliä, ja laita toinen filee kanneksi päälle. Sekoita suola ja ruisjauhot keskenään, ja kääntele fileet siinä, paista kypsäksi ja tarjoa välittömästi perunamuusin kanssa.

Jälkiruoaksi nautittiin sitten Katrin suklaakarkkeja.

Ystäväni Katri on näitä tehnyt jo pitkään. Hänen ihana äitinsä hakee aina meidän ystävämyynnistä tummaa suklaata tätä herkkua varten. Olen luvannut kokeilla itsekin, ja nyt oli sen aika. 

Nämä on karkit  on helppo tehdä ja variaatioita voi kehitellä mielensä mukaan. 

Mielestäni parhaat reseptit ovat juuri tällaisia, ja tästä taisi tulla nyt uusi klassikko!

Katrin suklaakarkit
40g piparminttu- tai muita kovia karkkeja rouhittuna
400g (1 tölkki) tiivistemaitoa (condensed milk)
500g tummaa suklaata
50-100g valkoista suklaata

Sulata suklaa ja sekoita siihen maitotiiviste tasaiseksi massaksi. Sekoita joukkoon karkkimuruset ja levitä leivinpaperin päälle pieneen laakeaan astiaan (noin 18 x 18 cm). Sulata vielä valkosuklaa ja loiskauta sitä suklaan päälle. Anna jähmettuä jääkaapissa. Leikkaa paloiksi ja tarjoile.

Käytin tähän oman firman tuotteita. Yksi levy tummaa suklaata, puoli purkkia lakritsipalloja ja levy valkoista suklaata. Valkoisen suklaan joukkoon lisäsin hiukan kuohukermaa, jotta sain sen nestemäisemmäksi.
  Jos haluaa puuhastella, voisi suklaat asetella pieniin paperimuotteihin. Jähmettynyttä massaa on kuitenkin helppo leikata siisteiksi paloiksi, joten tästä saa ihan salonkikelpoisia pikku paloja tarjolle!

Ranskalaista ravintolaruokaa

Elämyksellisen Champagnen-matkan viimeiseksi illaksi oli suunniteltu jotain upeaa: illallinen Michelin-ravintolassa. Reimsissä sijaitsevaa Le Foch (lausutaan [lö-fosch]) -ravintolaa oli kehuttu niin Tripadvisorissa kuin muuallakin.  Menut oli opiskeltu etukäteen ja odotukset olivat korkealla.

Tulla tupsahdimme ravintolaan, jossa kahdeksan hengen seurueemme sai täysin välinpitämättömän vastaanoton. Meidät ohjattiin nurkkapöytään, joka oli niin kiikkerä, että pelkäsimme sen hajoavan hetkenä minä hyvänsä. Saimme pyynnöstä pullon vettä, jonka kaadoimme itse itsellemme. Lisää ei tuotu. Viinilistoja annettiin vain yksi - vaikutti siltä, ettei koko ravintolassa ollut niitä kuin yksi. Henkilökunta ei kiinnittänyt meihin mitään huomiota. 

Tilaukset saatiin kuitenkin esitettyä. Henkilökunnalla oli vaikeuksia englannin kanssa, mutta osaamme riittävästi ranskaa, joten saimme tilattua jopa viiniä, vaikka se olikin äärimmäisen hankalaa henkilökunnan asenteesta johtuen. Tuli todella omituinen olo. Viinisuositukset olisivat olleet paikallaan, mutta ketään ei kiinnostanut meidän seurueemme. 

Valitsimme kaikki saman menun, jotta meistä olisi mahdollisimman vähän vaivaa, eikä kenelläkään ollut erityistoiveita tai vaatimuksia. Menun hinta ilman juomia oli 48€, ja siinä tuli viisi ruokalajia. 

 Alkuun saatiin keittiömestarin tervehdys. Kiireessä aseteltu, kun kurkkuhässäkkä meinaa pudota lautaselta. Mantelilastuja oli myös lisätty turhan roisisti.

 Alkupalaksi valitsin tonnikalatartarin. Niiden päällä on kaltattua tomaattia ja lusikassa on parmesansorbettia. Tämä annos oli hyvä, mutta täysin suolaton. Harmi, pöydässä ei ollut suolaa, tai pippuria, jota myös kaipasin tähän. Asettelussa on pientä taiteellisuuden yritystä!

 Toisena vaihtoehtona alkupalaksi oli herne-katkarapucanneloni, jossa maistui pääasiassa curry. Tämä oli ainesosiltaan vaatimaton. Pettymys, totesivat tämän annoksen valinneet pöytäseuralaiset.

Seuraavassa annoksessa oli ranskalaista kotkakalaa ja etanoita levävoissa. Suomeksi kuulostaa muuten melko epäilyttävältä! Etanat olivat maukkaita, mutta edelleen suola ja pippuri olisivat olleet paikallaan. Annos oli kokonaisuudessaan täysin mauton ja oikeastaan melko mitäänsanomaton.

Menun toisena vaihtoehtona tässä vaiheessa oli "lohta ja laardia", joka myös kaipasi suolaa.

Tässä vaiheessa olimme jo hyvin hämmentyneitä ja pettyneitä. Vettä ei tuotu lisää, tilatut viinit avattiin väärässä järjestyksessä ja tunnelma pöydän ympärillä alkoi kiristyä. Palvelu oli hyvin hidasta ja välinpitämätöntä, ja kiikkerä pöytä alkoi ahdistaa entistä enemmän. 

Sitten tuli varsinainen pääruoka. 

Taisimme lähes kaikki valita tämän, se oli rakuunakanaa, perunamuusia ja kaalia.
Perunamuusia en olisi odottanut saavani Michelin-tasoisessa ravintolassa. Etenkin, kun se maistui pussimuusille, joka on lämmitetty mikrossa. Suola oli taas unohtunut.
Lautasella on kaaliin käärittynä kolme valtavaa kanapalaa, jotka useimmilla meistä olivat raakoja. 
Tein tämän tyyppistä ruokaa usein, kun lapseni olivat pieniä, tosin en koskaan pussimuusista, vaan oikeista perunoista. Kotiruokaa on mukava syödä sitä tarjoavassa ravintolassa, mutta Reimsin parhaassa ravintolassa....

Keittiöön palautettiin lautaset, jossa muusi ja kanat olivat lähes koskemattomia. Siihen ei reagoitu mitenkään.

Useamman tunnin aterioinnin jälkeen päästiin vihdoin juustoihin. Ruokaa oli tässä vaiheessa tarjottu määrällisesti aika paljon, mutta laatu oli kyllä luvattoman huonoa. Oliko kokki tullut alkuillasta kipeäksi ja lähettänyt anoppinsa paikalle paikkaamaan? Paikalle rullattiin kärry, jossa oli fantastinen juustovalikoima. Tiukka mamma antoi luvan valita kolmesta juustosta.  Jokainen vuorollaan nousi tuoliltaan ja käveli tämän rouvan luo ja sai kolmesta juustosta pikkiriikkiset palat. En ole koskaan ennen ranskalaisessa ravintolassa moista kokenut. Yleensä kärry menee asiakkaan luo! Valkoisissa astioissa oli kotona tehtyä hilloa, joista sai valita yhtä...
Se oli erittäin hyvää, kuten myös juustot. Totesimme: tätä he eivät pystyneeet pilaamaan.

Yhtäkkiä pöytään tuli keittiömestarin makea tervehdys.
Kaikki olivat hyviä, merci, ja kauniitakin.

 Lopuksi saimme varsinaisen jälkkärin.

Tämä oli metsämansikoita, punaisten marjojen sorbettia ja valkosuklaavaahtoa, tosin puutarhamansikoilta ne näyttivät ja maistuivat. Oikein hyvää, mutta onko tämä Michelin-tasoa - ei meidän mielestä. 

Meillä oli kiire pois. Laskun loppusumma oli huikea. Olimme juoneet mm. kallista samppanjaa. Yksimielisesti päätimme olla maksamatta juomarahaa, koska sille ei ollut saatu mitään vastinetta. Kun henkilökunta huomasi tämän, he pyörittelivät silmiään närkästyneinä, osoittelivat meitä ja puhuivat meistä kiukkuisesti. Minusta se oli aika uskomatonta käytöstä... 

Seuraavana aamuna hotellin aulassa eräs ranskalaismies lähestyi seurueemme yhtä henkilöä ja kysyi, emmekö olleetkin eilen Le Fochissa. Saatuaan myönteisen vastauksen hän totesi: "Eikö ollutkin upeaa ruokaa! Niin mahtava paikka!". 

On vaikeata ymmärtää mikä meni niin pahasti pieleen. Itse tykkään aina ruoasta, en juuri koskaan valita annoksistani ja olen täydellisen kaikkiruokainen. On siis tavattoman harvinaista, että nousen (etenkin ranskalaisesta) ruokapöydästä harmistuneena ja huonosti syöneenä. 

Onneksi muuten matkalla saimme hyvää ruokaa. Tässä vielä muutama ranskalainen ruokakuva. 

Reimsiläisessä katubistrossa syöty nopea lounas: vuohenjuustosalaatti. Erittäin yksinkertainen, maukas ja edullinen. Ravintoarvo? Hmm. Pekonia, rasvaista juustoa ja voissa paahdettua leipää on toki enemmän kuin vihanneksia. Mutta hyvää se oli. 

Pariisissa sama salaatti näytti tältä. Todella maukas! Pahoittelen kuvan laatua, tämä on kopion kopio iPhonen kuvasta, kun alkuperäinen on jo kadonnut. Tässäkin pekoni-juusto-leipä on maukas ja sopivan suolainen. 

Lopuksi kolme jälkiruokakuvaa reimsiläisestä kahvilasta. 

 Marja-tiramisu oli todella hyvänmakuinen. Raikas ja kauniisti aseteltu. Säilykepurkki on hauska idea.

 Tuulihatulla oli kokoa ja näköä, mausta puhumattakaan. Upea kokonaisuus!

Suklaafondant on ranskalainen klassikko, joka ei pettänyt tälläkään kertaa. 

Oh-la-là, kyllä on taas koettu Ranskassa mielenkiintoisia kulinaristisia elämyksiä! 

Matka Champagneen, osa 4

Lounaan jälkeen hyppäsimme takseihin ja suuntasimme Laurent Perrierille. Upea tila sijaitsee Tours-sur-Marnessa. Kaikki oli pieteetillä hoidettua ja viimeisteltyä. Kaunista puutarhaa ehdimme ihailla vain ikkunasta, mutta itse talokin on jo nähtävyys. 

Pihaantulijaa tervehtii Manneken Pis -patsaan veljeksi mainittu pikkumies, joka toteaa: "Ne Buvez Jamais d'Eau" - Älkää koskaan juoko vettä. 

Kuten niin monen muunkin samppanjatalon, myös Laurent-Perrierin historia on värikäs, eikä siitä puutu dramatiikkaa - tai leskiä. Jostain syystä monen samppanjatalon menestyksen takana on sisukas leskirouva! Laurent-Perrierin menestykseen on myötävaikuttanut kaksi leskirouvaa. Alphonse Laurent perusti samppanjatilan vuonna 1812. Hänen poikansa siirtyi talon johtoon, mutta kuoli nuorena. Talon nimeen oman nimensa (Perrier) tuonut leskirouva Mathilde Emilie otti ohjat käsiinsä. Valitettavasti perillistä ei ollut, ja rouvan kuoltua vuonna 1925 talo oli suurissa vaikeuksissa. Onneksi toinen leskirouva, Marie-Louise de Nonancourt Lansonin suvusta, oli halukas ostamaan pojalleen samppanjatalon lahjaksi. Esikoispoika kuoli toisessa maailmansodassa, mutta rouvalla oli vielä toinen poika, Bernard de Nonancourt, joka sai Laurent-Perrierin tilan haltuunsa vuonna 1949. Hänen kaksi tytärtään ovat pian astumassa yrityksen johtoon. 

Meidät otti vastaan miellyttävä rouva, joka esitteli upeat näyttelytilat. 

Kaikki oli havainnollista, selkeää, informatiivista, kiinnostavaa ja viehättävästi koottua. 

 Grand Siècle on Laurent-Perrierin luksussamppanja. 

Tynnyripino on vaikuttavan näköinen. 

Kellarikierrokset ovat aina yhtä vaikuttavia. Pidän homeisesta tuoksusta, historiallisesta perspektiivistä ja siitä ihmeestä, että on ymmärretty ottaa maanalaiset kalkkikivikäytävät näin loistavaan hyötykäyttöön. Champagnen alueen kellarikäytävien verkosto on suurempi kuin Pariisin metro! 

On siinä ajattelemista, joku on nämäkin holvikaaret tänne louhinut ja tiilet siististi latonut. Sodan aikana Champagnen alueen laajoissa käytävissä piileskeli vastarintaliikkeen joukkoja, niissä hoidettiin haavoittuneita sotilaita tai pidettiin vankeja. Jotkut samppanjatalot muurasivat arvokkaat, vanhat juomansa tiiliseinien taakse piiloon, ja kaivoivat pullot esiin sodan jälkeen. Jos käytävät voisivat kertoa... Niin paljon tarinoita kerrottavana. 

Monet kellarit ovat hyvin siistejä. Olen aiemmin kirjoittanut, että turisteille näytetään usein kaunisteltu ja romanttinen kuva - nämä käytävät sen sijaan eivät ole turisteille auki. Niitä ei siis buunata puhtaiksi. 

Täällä olikin hämähäkinverkkoja, hometta, pölyä... 

Voi olla, että Eviran tarkastaja saisi kohtauksen tästä homemäärästä... Mutta siellä ne ylelliset kuplajuomat muhivat. 

Tuolla kaukana ylhäällä näkyy kaunis kesäpäivä.. 

 ..mutta kellarissa työ jatkuu, hymyssä suin, kuten olemme muuallakin nähneet.

Tanssittajan puuha on tarkkaa. Jopa niin, että näytösluontoisen esityksensä jälkeen tämä herra pyöräytti pullot takaisin asentoon, jossa ne olivat alunperin. 

Niin paljon kuin kellareista pidänkin, vielä enemmän pidän päivänvalosta ja upeiden juomien maistelusta. Aloitimme maistelun Ultra Brutilla, jota kypsytellään pitkään ja hartaasti. Siihen ei valmistusvaiheessa lisätä lainkaan sokeria, joten käytetyt rypäleet (noin puolet Chardonnayta, puolet Pinot Noiria) ovat hyvin kypsiä, makeita ja mahdollisimman vähähappoisia. Laurent-Perrier suosittelee tätä kaviaarin tai hanhenmaksan kanssa, mutta niiden puutteessa kannattaa vaikka maistaa sellaisenaan. Löytyy muuten Alkon hyllystäkin.

Toisena juomana maistoimme vakiosamppanjaa, Brut Réserve, joka on tasalaatuinen, hyvä samppanja. 

Kolmanneksi eleettömän tyylikäs hovimestarimme tarjoili talon upeaa Grand Siècle -samppanjaa, joka on lanseerattu jo vuonna 1960. Erityisen mukava on tuo kaatoteline, joka kätki sisälleen jäähdytyselementin.

Todella upea juoma vaativaankin makuun. Kuulin äskettäin, että tätä sai takavuosina Finnairin taxfreestä alle kolmasosahinnalla normaalista, ja viinintuntijat hamstrasivat pulloja - kunnes kerran talon väki sattui käymään Helsingissä...  En tiedä, johtuiko edullinen hinta siitä, että Laurent-Perrier oli pitkään Finnairin samppanja bisnesluokassa. 

Grand Siècle ei ole vuosikertaviini, mutta se on kolmen vuoden sekoitus. Se kypsyy sakan päällä yli seitsemän vuotta. Maku on pitkä. Elämys!

Lopuksi lasiin kaadettiin upeaa Roséeta. 

 Tässä koko Laurent-Perrierin sortimentti, jota meille tarjottiin. Pidin kaikista, mutta Grand Siècle oli näistä suosikkini. Vierailu Laurent-Perrierillä oli matkamme viimeinen. Olimme ehtineet käydä hyvin erilaisissa taloissa, maistella upeita juomia ja kokea monenlaisia elämyksiä. Samppanjanvalmistus rypäleestä pulloon on monimutkainen prosessi, se vie vuosia, vaatii valtavasti työtä ja lahjakkaita ihmisiä. Siksi jokainen pullo tulisi avata hillitysti, arvostaen, ja nauttia sisältö sellaisten ihmisten kanssa, jotka jakavat tämän tunteen... Itse en oikein kestä katsella formulakuskien roiskuttavan arvokasta juomaa toistensa päälle, mutta jokainen tietysti tyylillään! 

Enää oli edessä vielä illallinen Reimsissä ylistetyssä Michelin-tähditetyssä ravintolassa, mutta siitä tulee oma postauksensa.