Bretagnelainen ilta

Työni on vienyt minua joskus erikoisiin tilaisuuksiin ja tilanteisiin. Olen ollut Britannian suurlähetystössä kuningattaren syntymäpäivillä ja tarjoillut Ranskan suurlähettiläälle limonadia (ei tosin samassa tilaisuudessa). Messumatkoilla olen istunut tyylikkäillä illallisilla päämiesten vieraana ja toisaalta grillannut kotiruokaa eräälle päämiehelle kotonani. Olen ajanut 400 kilometriä myyntikeikalle yhden hengen tilitoimistoksi osoittautuneen asiakkaan luo, joka ei koskaan hanki asiakaslahjoja, mutta halusi kohteliaisuuttaan tavata. Vastineeksi olen onneksi vastannut puheluun, jonka toisessa päässä asiakas tilasi useiden tuhansien arvosta lahjoja, koska oli nähnyt herkkukorimme kuvan jossakin (hän tuli seuraavana  päivänä maksamaan lahjat luottokortilla - kaksi kuukautta ennen toimitusta). Olen istunut täpötäydessä lentokoneessa suomalaisen myyntijohtajan vieressä, joka kuultuaan liikeideastani kailotti loppulennon ajan, että olen hullu eikä kukaan koskaan osta minulta mitään, kun oikeasti minun pitäisi myydä vain kolmea tuotetta: halpaa, keskihintaista ja kallista. Olen palkannut toisen lentokonevieruskaverin  suunnittelemaan meille mainoskampanjaa ja hänen siskonsa meille myyntitykiksi. Ja kerran Yhdysvalloissa herkkukorikonferenssin cocktail-tilaisuudessa olen ajatellut valitsevani  kylmää valkoviiniä,  kun tarjolla olikin vain kaksi vaihtoehtoa: Lemonade or Ice Tea (silloin tuntui, että vain minä olin hämmentynyt).
Listaa voisi kyllä jatkaa. Voisin kiteyttää, että erilaisten ihmisten kohtaaminen on ollut erittäin hienoa ja palkitsevaa, joskus tietysti haastavaakin, mutta niistä syntyvät parhaat muistot.

Yksi mieleenpainuva kokemus pitää kirjata tänne blogiin.
Olin Pariisissa suurilla ruokamessuilla. Samaan aikaan lakkoiltiin eläkeuudistusta vastaan, oli valtavat opiskelijamellakat, väkivaltaisuuksia ja levottomuutta. Miljoona ranskalaista osoitti mieltään ja lakkoaalto levisi kaikkialle.
Messut silti järjestettiin. Junat liikkuivat harvakseltaan ja oli vaikeata päästä lentokentältä hotelliin.
Kuten aina, yövyin eräässä kivassa hotellissa Montparnassella, josta on hyvät yhteydet kaikkialle ja suosikkibistroni kävelymatkan päässä.

Hotellista oli aamulla suora bussiyhteys messukeskukseen, mutta busseja sai odotella tuntikausia. Takseista käytiin veristä taistelua ja tilanne oli sekava.
Messuilla piti käyttää aika tehokkaasti, kun tapaamisten aikataulut olivat kaikilta menneet pieleen.
Lähdin messuhalleista ajoissa junalle, mutta niin lähti moni muukin, laiturit olivat täynnä, junia ei kulkenut. Tilanne oli omituinen, hiukan pelottava, epätodellinen.

Kuulin, että lukiolaiset olivat asettuneet junaraiteiden päälle estääkseen junien liikkumisen. Osa metroreiteistä oli suljettu kokonaan. Polttoainejakelu oli estetty, joten takseilla ja linja-autoilla ei ollut mahdollisuutta tankata. 

Miljoonakaupungissa oli messujen takia 400 000 ylimääräistä ihmistä kulkemassa ja majoittumassa, mikä ei suinkaan helpottanut tilannetta.

Hotellissa oli ylibuukkausta, enkä saanutkaan viimeiseksi yöksi enää huonetta. Kaikki hotellit Pariisissa olivat täysiä. Kuin ihmeen kaupalla sain huoneen eräästä pienestä hotellista, joka oli sopivasti lähempänä lentokenttää ja lähellä ravintolaa, jonne minut oli kutsuttu bretagnelaiselle illalliselle.
Päämies oli varannut meille koko Chez Casimir -ravintolan, mutta kaaoksen ja levottomuuksien vuoksi moni oli perunut. Meidät ohjattiin viereiseen ravintolaan, jossa oli kodikas kellaritila. Kellarissa oli tiivis tunnelma.

Ulkona vallitseva kaaos jäi taakse. Tuntui, kuin olisi päässyt johonkin salaiseen pakopaikkaan. Kaupungissa vallitsi anarkia ja pienimuotoinen sota, mutta meillä oli ruokaa ja rauhaa...

Bretagnen lippu on mustavalkoinen. Lippu on saanut vaikutteita Kreikan ja Yhdysvaltojen lipuista.

Olimme istuneet jonkun aikaa alkupaloja (mm. ostereita) maistellen, kun tunnelma sähköistyi. Sisään astui tyylikäs herra kauniin rouvansa kanssa. Charmikas herra oli bretagnelainen kirjailija, Yann Quefellec, jonka palkittu tuotanto kattaa niin kaunokirjallisuutta kuin runojakin.

Kuvassa Yann Quefellec yhdessä illan isännän kanssa. 

Pöydässämme istuneet ranskalaiset olivat pois tolaltaan: "Voi kun pääsen kertomaan äidilleni, kuka meidän pöydässämme istui!".

Bretagnelaisen pääruoan nimi on bretagneksi Kig ha Farz.  Se on pataruoka, jossa on mm. kaalia, porsasta, tattaria, sipulia, porkkanaa... Erittäin hyvää.

Olen syönyt vastaavan tyyppisiä ruokia monessa maassa. Perinneruoat taitavat olla samantyyppisiä kulttuureista riippumatta! Maku oli kyllä takuuvarmasti ranskalaisen täyteläinen. 

Lisukkeena oli reipas purkillinen cocktail-kurkkuja ja lasissa kylmää valkoviiniä. 

Melko täyttävän aterian jälkeen saatiin tietysti juustoja, tässä omenasiiderihunajan kera. Koska rakastan juustoja, kaikkia piti tietysti maistaa.

Pöytäseurue oli iloisella tuulella ja tuo kuuluisa kirjailija viihdytti meitä kertomalla hauskoja juttuja. Oma ranskantaitoni ei riittänyt ymmärtämään kaikkea, mutta pystyin hiukan keskustelemaan hänen kanssaan. Samaan pöytään sattui jo vuosia sitten samoissa yhteyksissä tapaamani ranskalainen kollegani, joka ystävällisesti tulkkasi minulle (pöydän ainoalle ei-ranskalaiselle) missä mennään. 

Mutta minkä kielitaidossa menetin, sen ruokahalussa voitin. 

 Jälkiruoka kruunasi aterian. Gâteau Breton eli bretagnelainen kakku oli tietysti aterian päätös. Se on runsaasti voita sisältävä, rapeakuorinen kakku, joka tarjottiin paksun kerman ja omenasoseen kera.

Mikä ilta! Upea perinteikäs ruoka, hauska ja sivistynyt seura, paljon mielenkiintoisia juttuja -  ja taas yksi huikea kokemus muiden joukkoon. 

Seuraavana aamuna olin aikeissa kävellä lentokenttäbussille, jonka aikatauluista ei kukaan uskaltanut sanoa yhtään mitään.  Onneksi satuin samaan hissiin englantilaisen vanhemman herrasmiehen kanssa, joka kertoi tilanneensa taksin lentokentälle, johon saisin toki tulla. Taksia ei koskaan tullut, mutta saimme toisen, ja ajoimme lentokentälle. 

Osa teistä oli suljettu, jossain tunnelissa paloi auto, ja ruuhkat olivat melkoiset. 

Ilman tätä taksikyytiä en olisi päässyt kentälle.

Lento Helsinkiin oli peruttu, mutta en olisi siihen koskaan edes ehtinyt, joten sillä ei ollut merkitystä. 

Pääsin seuraavalla lennolla kotiin -  sillä lennolla en jutellut vieruskaverin kanssa...