sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Kesäretki Savon sydämeen

Vielä yksi katsaus viime kesään.

Kohteena oli Savonlinnasta kymmeniä kilometrejä syvemmälle Savoon sijoittuva mökki, jonne meitä kokoontui iloinen sukulaisjoukko.

Menomatkalla pysähdyttiin Tertin kartanolla. Täällä olin pitkään halunnut käydä, ja nyt ihan yllättäen tämäkin toive toteutui, kun ajomatkan edetessä kohdalle osui kartanolle ohjaava tienviitta.



Itse kartano on vaaleanpunainen ja romanttinen.


Tertin kartano on kuuluisa hulppeasta buffetistaan, jonne kannattaa mennä todella nälkäisenä.
Kauniisti katetut pöydät odottivat ruokailijoita.


Kauniilla verannalla voi myös syödä.

Meidän oli tarkoitus syödä lounas perillä, joten otimme kahvit.
Ne sai nauttia näin kukkeassa ympäristössä.


Kokeilimme juuresrieskaa kahden levitteen kera, marenkikakkua ja suklaakakkua. Halusimme jakaa jokaisen näistä, maistella kaikkea.

Juuresrieska oli erinomainen, ja sellainen olisi pitänyt ottaa jokaiselle oma. Marenkikakku oli rapea ja makea, mutta miksi siinä oli mansikkahilloa, kun oli paras mansikka-aika? Tuoreilla mansikoilla täytetty marenkikakku olisi ollut poikaa. Suklaakakku oli herkullinen, mutta voiko suklaakakku koskaan muuta ollakaan?
Kahvi oli todella hyvää, ja sitä kaadettiin itse valtavista kuparipannuista.

Tertin Kartano on kaunis ja esteettinen kohde. Vanhaan navettaan on rakennettu viehättävä pieni kauppa, jossa oli talon omia tuotteita myynnissä.




Seuraava pysähdys oli Olavinlinnan kohdalla.

Linna on vaikuttava näky!

Perillä odottivat näin kauniit Saimaan maisemat.


Mustikoita metsästä...

Ohjelmassa oli erilaisia urheilu- ja vesijuttuja omien mieltymysten mukaan - siihen tämä paikka tarjosi erinomaiset mahdollisuudet. Lisäksi tietysti hyvää ruokaa ja juomaa, kivoja yhteisiä juttuja ja yhdessäoloa. Meitä oli paikalla päälle parikymmentä henkeä, kahta sukupolvea, kymmenien vuosien ikähaitarilla.

Mielenkiintoisia keskusteluja käytiin joidenkin sukulaisten kanssa sielunmaisemista ja muista kesään liittyvistä mieltymyksistä. Osa viihtyy mainiosti mökillä järvenrannalla, osa on meri-ihmisiä ja jotkut meistä vielä niin urbaanejakin, ettei mökkeily innosta normaalisti juurikaan. Vaikka olemme sukua, jokainen on omien geenicocktailiensa yksilöllinen sekoitus. Lisäksi moni muu asia vaikuttaa siihen, missä kukakin on kotonaan. Minulle avomeri on sielunmaisema, saariston sileät kalliot ja horisontissa siintävät mahdollisuudet. Järvi ei oikein riitä. Savolaisuutta tai muutakaan itäsuomalaisuutta ei minussa tietääkseni ole pisaraakaan. Siksikin oli mielenkiintoista käydä Savon sydämessä kokemassa vähän kotimaista eksotiikkaa ja antaa Savolle mahdollisuus. Luontohan on kaunis ja kesä Suomessa ihana kaikkialla.

Kaikki hauska päättyy aikanaan. Oli aika lähteä kotiin.
Lounasaika oli edessä, ja päätimme vielä isommalla joukolla pysähtyä Juvalla TeaHouse -nimisessä paikassa.

Tästäkin olin kuullut paljon hyvää, ja brittiläinen iltapäivätee kuulosti oikein kivalta.

Valitettavasti henkilökunta oli vähän hermostunutta (kiireinen päivä?), oikeastaan koko homma vaikutti hyvin epäorganisoidulta. Odotusta oli joka käänteessä: pöydän saamisessa, tarjoilijan huomion kiinnittämisessä, tilausten ottamisessa ja lopulta teen ja leivonnaisten tuomisessa pöytään. Lisäksi annos oli ylihinnoiteltu.
Otimme Afternoon Tea -annokset, se maksoi hulppeat 22€ hengeltä.

Hieman edullisemmin olisimme muuten saaneet Tertin kartanon kahvilassa kolmen ruokalajin lounaan - mutta elämä on valintoja. Teimme tämän valinnan tällä kertaa.
Lounaan korvikkeeksi ei Tea Housen iltapäivätee kylläkään käy, kun leipiä on annoksessa vähän. Plussaa kuitenkin siitä, että kaikki tarjottava on paikanpäällä tehtyä. Itse tee oli myös erinomaista ja teevalikoima oli todella vaikuttava.

Sokeriöverin jälkeen palasimme autoillemme ja ajoimme kaikki kukin suuntiimme. 
Virkistävä viikoloppu! 

torstai 14. syyskuuta 2017

Yrittäjän päivä, eli miten päädyin tänään Naantalin aurinkoon

Aiemmin tällä viikolla sain tehtäväksi listata yrittäjyyden plussat ja miinukset.

Plussapuolelle tuli ainakin mahdollisuus toteuttaa omia ideoitani, luovuus sekä ajankäytöllinen vapaus. Miinuksiin kirjasin muun muassa tulevan eläkkeen pienuuden, ison työmäärän, yksin tehtävät päätökset sekä vastuun ihan kaikesta.

Millaista se on, yrittäjänä vastata kaikesta? Tai millä tavalla luovuutta ja omia ideoita saa toteuttaa?
Tällainen oli tänään tämän yrittäjän päivä.


Ihan ensin: pidän tärkeänä sitä, että lahjapalvelutoimintani on täysin luottamuksellista. Minulla on ehdoton vaitiolovelvollisuus. Nyt kuitenkin poikkeuksellisesti kerron yhdestä tapauksesta, ja paljastan hieman yksityiskohtiakin, koska ilman niitä tarina ei avaudu. Mielestäni kuitenkaan vastaanottajan tiedot eivät tästä paljastu. Lahjan tilaajasta minulla ei edes ole tietoa.

Tämä päivä alkoi oikeastaan jo viime sunnuntaina. Sain silloin amerikkalaiselta yhteistyökumppaniltani herkkukoritilauksen, joka olisi pitänyt toimittaa Naantalin öljynjalostamoon maanantaina, eli jo seuraavaksi päiväksi.

Yhteistyökumppani on "herkkukorien Interflora", eli kun joku mistä päin maailmaa tahansa tilaa heiltä herkkukorin Suomeen, tilaus ohjautuu minun yritykselleni. Nämä ovat kivoja lahjoja tehdä, koska ne voivat olla hyvinkin erilaisia kuin omani (luovuus).
 Niin oli nytkin. Saajalle tilattu lahja poikkesi täysin yritykseni valikoimasta, mutta sitä tehdään, mitä asiakas tilaa. Yritykseni ei myöskään ole "auki" sunnuntaisin, mutta yrittäjähän on aina koneella  (ajankäytöllinen vapaus, iso työmäärä), joten vastasin Amerikkaan, että lahja onnistuu, mutta se voidaan toimittaa vasta keskiviikkona.
Tähän suostuttiin.

Maanantaina tuli pyyntö, että lahja toimitettaisiinkin Turkuun. Lisäksi ilmoitettiin, että varsinainen vastaanottaja on paikalla vain aikaisin aamulla tai illalla. Minä puolestani ilmoitin, ettei tällaisina aikoina ole mahdollista toimittaa lahjaa. Mutta eipä hätää, tämä ei kuulemma haittaisi, koska paikalla olisi kuitenkin joku päiväsaikaan.
Asia kunnossa.

Tiistaina tein useita herkkukoreja, työlistalla oli myös tämä lahja.  Koska tilatut tuotteet eivät kuulu omaan valikoimaan, piti mennä ostoksille. Laskin tarkkaan, että melko tiukka budjetti riittäisi, mutta vastaisi kuitenkin tilausta. Aikaa meni, mutta olin tyytyväinen.
Seuraavaksi piti tehdä postiin osoitekortti. Katsoin saamaani Turun osoitetta, joka olikin puutteellinen. Jälleen viestiteltiin Amerikkaan ja ihmeteltiin osoitetta. Aikaa kului, enkä ehtinyt saada pakettia ajoissa postiin, että se ehtisi sovitusti seuraavaksi päiväksi perille.
Osoite jäi epäselväksi.

Kalenterini on juuri nyt ihan täysi. Minulla oli kuitenkin tarkoitus käydä tässä kuussa koritoimittajani JK Alhon luona Liedossa Turun lähellä hakemassa loput tilaamistani koreista. Kun katsoin eilen kalenteria, juuri tämä keskiviikkopäivä oli kuukauden ainoa päivä, jolloin on edes teoriassa mahdollista ajaa Lietoon. Päätin siis eilen lähteä tänään Lietoon ja vielä Turkuun viemään korin. Hyvä suunnitelma (luovuus, yksin tehtävä päätös, vastuu kaikesta).

Ajattelin selvittää perillä osoitteen, koska googlattuani uskoin, että löydän vastaanottajan kyllä näillä puutteellisillakin tiedoilla (luovuus).

Nyt vihdoin siis päästään tähän päivään. Aamiaisen jälkeen yritin saada lahjan vastaanottajaa kiinni. Kun se ei onnistunut, lähetin tekstiviestin, jossa kysyin, voinko viedä iltapäivällä herkkukorin annettuun osoitteeseen.
Vielä ehdin hoitaa vähän tulevan lahjakauden asioita, verkkokauppaa, sähköposteja ja muuta ennen kuin lähdin ajamaan kohti Lietoa (iso työmäärä). 

Perillä odotti aina hymyileväinen ja superystävällinen Juwati Alho, jolta olen ostanut indonesialaisia, käsinpunottuja koreja jo kymmenen vuoden ajan. Juwati työllistää entisen kotikylänsä naisia, jotka koreja myymällä ovat saaneet omaa elämänsä kohennettua ja lapsensa kouluun. Kylä on köyhä eikä naisilla ole muuta työmahdollisuutta. Kun asiakkaani ostavat yritykseltäni herkkukorin, jossa on indonesialainen kori, osa hinnasta on jo auttanut jonkun äidin ja lapsen elämää eteenpäin. On hienoa olla osa tällaista hyväntekemistä! Juwati on todella sisukas ja yritteliäs, ja puhuu erinomaista suomea.


Juwatilla on jo uusi bisnesidea, mutta vielä on koreja riittänyt, nytkin sain autokuormallisen mukaani.

Myös kyydissä oleva herkkukori oli tehty JK Alhon koriin.
Liedosta auton nokka suuntasikin suoraan kohti Turkua ja herkkukorin päätepistettä.

Herkkukorin vastaanottaja ei tosin ollut vastannut tekstariin, eikä hän vastannut edelleen puhelimeenkaan.
Osoitteessa, jonne lahja piti toimittaa, oli pankki. Sinne lahja ei kuitenkaan ollut menossa.
Pankista neuvottiin, että kysymäni osoite saattaisi olla pankin lähellä oleva rakennus, joka on kylläkin eri kadulla.
Olipa helppoa, ajattelin, kun alaovikin oli auki, ja saamieni tietojen mukainen ovi yllättäen löytyi. Osoite oli siis kuitenkin oikein, vaikka siis tavallaan olikin väärä, mutta siis pienellä vaivalla löydettävissä.
(Tässä kohdassa kuuluu pohtia hetken, mitä postipoika olisi tehnyt. Jos siis paketti olisi ehtinyt lähteä suunnitellusti pikapostipakettina.)

Kukaan ei kuitenkaan tullut avaamaan, paikassa ei ollut ketään. Palasin autoon.
Koria ei voinut jättää minnekään.
Lounasaikakin oli mennyt, mutta en ehtinyt miettiä ruokaa. Olin vähän haaveillut lounaasta Aurajoen rannalla jossakin kivassa paikassa, mutta nyt piti miettiä seuraavaa siirtoa (vastuu ihan kaikesta).

Viesti Amerikkaan: mitä teen? Ehkä pitäisi kuitenkin ajaa öljynjalostamoon lahjaa viemään?
Yleensä vastaus tulee heti, nyt ei,  joten päätin toimia (yksin tehtävät päätökset, vastuu ihan kaikesta).

Tunnin verran istuin autossa selvittämässä, minne herkkukorin voi jättää (iso työmäärä) - lopulta puhelimen päähän osui oikea henkilö ja lähdin ajamaan Naantalin öljynjalostamoon. Olisin ehkä voinut vain ajaa sinne, mutta tässä työssä olen oppinut, että kannattaa varmistaa asiat puhelimitse ensin.
Jätin herkkukorin ja asiani oli hoidettu. Kaksi tuntia aikaisemmin olin turhaan soitellut ovikelloa Turussa.

Sen jälkeen ensimmäistä kertaa vedin henkeä.

Olin nälkäinen. Aikaa tähän suhteellisen edulliseen lahjaan oli mennyt ihan liikaa (iso työmäärä). Mietin, onko tässä hommassa mitään järkeä. Ei siltä vaikuta! Yritystäni ja samalla minua kiitellään  poikkeuksellisesta palvelualttiudesta ja pitkälle viedystä asiakaspalvelusta - mutta eikö tämä mennyt aivan liian pitkälle? Kuinka pitkälle ns. normiyrittäjä on valmis menemään asiakkaan tilauksen toteuttamiseksi? Tekisikö kukaan muu tällaista, mitä itse olin tehnyt? Etenkin kun juuri tässä tapauksessa siitä saatava tuottokaan ei ole kovinkaan hyvä. Olenko vain kertakaikkisen tyhmä ihminen? Ei ihme, ettei tällä alalla juurikaan ole kilpailua.
Sitten katsoin Juwatin koreja täynnä olevaa autoani. Niiden takia olin liikkeellä, eikö? Ja ne pienet lapset Indonesiassa pääsivät kouluun, kun nämä korit saatiin Suomeen ja edelleen meidän asiakkaille. Jokaiseen koriin pakataan jotain kivaa jollekin erityiselle, joka siitä sitten iloitsee.
Hmm. Palveluyrityshän tämä on. Katso kokonaisuutta! Eiköhän tämäkin äsken viety kori tuo iloa saajalleen.

Öljynjalostamosta pois ajessani havaitsin, että aurinkohan paistoi lämpimästi. Kaunis ilma! Kello oli jo melkein neljä iltapäivällä, nyt olisi mahdollisuus taukoon. Naantalin vanhakaupunki olisi melko lähellä. Siellä en ole käynyt pitkään aikaan.

Ratin kääntyessä kohti Naantalia pohdin, että jos olisin vaikka valtion virkamies, olisin jo päässyt töistä. Ja tavallaan minäkin pääsin, kun sain tuon asiani toimitettua. En vaan ollut lähelläkään kotia.

Siinä vaiheessa, kun virkamies olisi ehkä vielä bussissa kohti kotia, tai kehäykkösen ruuhkassa, minä parkkeerasin Naantalin kauniiseen satamaan (ajankäytöllinen vapaus).

Virkamies oli varmaan ollut lounaalla muiden virkamiesten kanssa, ja juonut kenties kaffetkin töissä. Ehkä virkamies ei olisi vielä kovin nälkäinen. Minä en ollut syönyt mitään aamiaisen jälkeen.
Silti huomasin ensin vain upean maiseman ja kauniita kukkia kaikkialla, enkä hetkeen muistanut olevani nälkäinen.



Ukomaisia turisteja oli siellä täällä, mutta muuten paikka oli ihan hiljainen.

Vanhakaupunki on viehättävä ja kutsuisi tutustumaan jokaisen kauniin puuoven takaa löytyvään kahvilaan, puotiin tai galleriaan. 



Mutta moni liike oli jo näin syyskuussa kiinni, tai aukeaa vasta huomenna viikonlopuksi.


Yhtäkkiä olin aivan eri maailmassa. Kiireinen yrittäjä, joka hetkeä aikaisemmin ruoski itseään ja mietti tämänpäiväisen toimituksen  järkevyyttä, kadehtien jo virkamiehiäkin, kaivoi innoissaan puhelimen ja kuvasi kaunista vanhaakaupunkia.
Naantali on saanut kaupunkioikeudet jo vuonna 1443. Vanhimmat rakennukset tai niiden osat ovat 1700-luvulta. Monia taloja on eri aikoina jatkettu, ja niissä näkyvätkin eri tyylit ja aikakaudet selvästi. Vanhojen talon tunnelman aistii ja se vie mukanaan.


Sitten tulin tällaisen tyypin kohdalle. Tässä koirassa oli jotain koskettavaa. Se näytti vähän samalta kuin tämän yrittäjän ajatukset tänään. Puoliksi sisällä ja puoliksi ulkona. Koirakin näyttää pohtivan, onko tässä touhussa kuules mitään järkeä. Kuvan otettuani se murisi ja haukkui minulle. Somevahtikoira. Ymmärrän häntä.
Julkaisen silti hänen kuvansa, luvatta. Uskon, että hän ei lopulta pahastu.

Kiva ruokapaikka löytyi osoitteesta Alikatu 9, Hasta la Pasta.

Se on auki ympäri vuoden, ja tiskin takana hääri mukavia ja pirteitä nuoria ihmisiä.

Paikka on täynnä pieniä kivoja yksityiskohtia.


Yrittäjä palkitsi itsensä suurella vuohenjuustosalaatilla ja lasillisella kylmää valkoviiniä. Olipa hyvää!

Erityismaininta itsetehdystä aiolista, jota sai kauhoa vapaasti kulhosta erinomaisen leivän kanssa nautittavaksi.
Kakkuvitriinissä oli houkuttelevasti järjettömän ihanan näköisiä kakkuja, mutta minä otin vain latten pahvikuppiin ja jatkoin satamaan.

Kotimatka oli vielä edessä, mutta halusin vielä sieluuni hieman tätä kauneutta, joka itse asiassa vähän yllättäen tuli kohdalleni. En ollut aikonut tänne tulla, mutta täällä nyt olin (ajankäytöllinen vapaus).
Miten ihana ilma! Merta, aurinkoa, raikasta ilmaa - tätä rakastan.

Syksyhän on oikeasti jo täällä ja talvi väistämättä edessä, mutta tänään Naantalissa se ei tuntunut todelliselta. Lämpöä oli 20 astetta ja se lämmitti sielua vielä enemmän kuin vaikkapa kasvojani.

Kävelin vielä kirkolle. Naantali on aikoinaan perustettu Birgittalaisluostarin vuoksi, palvelemaan matkailijoiden ja luostarin asukkaiden tarpeita, ja tämä kirkko on ainoa luostarista säilynyt osa. Se on rakennettu arviolta 1480-1500.



Naantalin aurinko vei yrittäjän päivästä ärtymyksen. Jos en olisi päättänyt lähteä tänään Turkuun, en olisi koskaan päätynyt Naantaliin. Jos en olisi tullut Naantaliin, en olisi nähnyt kesän viimeisessä auringossa kylpevää merta, huolettomalta vielä vaikuttavaa venesatamaa ja kirkon kellotornissa lenteleviä naakkoja. Tai sitä myrtynyttä koiraa. Lyhyt visiitti, mutta mitä siltä sainkaan!
.
Kun virkamies olisi jo käymässä kenties iltatoimille, minä vasta ajoin kotipihaan. Autoa en jaksanut tyhjentää.

Tällainen oli tänään yrittäjän päivä, eikä se oikeastaan ollut kovin poikkeuksellinen. Omiin päiviini  yleensä liittyy niin iloa ja harmia kuin plussia ja miinuksiakin, kuten tänäänkin. Mukavia kohtaamisia, pitkäaikaisia ystävyyksiksi muuttuneita liikesuhteita ja uusia tuttavuuksia. Haasteellisia hankaluuksia. Ajankäytön ongelmia, mutta myös sitä aikataulujen väljyyttä. Raskasta vastuuta ja riehakasta vapautta. Loputonta kyllästymistä, väsymistä taloudelliseen epävarmuuteen, kauhua tulevan eläkkeen pienuudesta. Usein myös uuden luomisen innostusta ja inspiraatiota. Hyvin tehdyn työn tuomaa tyydytystä. Nöyryyttä kiitosten edessä, iloa asiakkaiden hyvien hetkien jakamisesta.
Ja pisteenä iin päällä, ihan niinä parhaina päivinä: muutamia kuin salaa varastettuja hetkiä auringossa, arjen kauneutta ja hyvää ruokaa.

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Meriretki Merikarvialla

Kun olin jo Yyterissä, oli sisäinen pakko ajaa liikuntaviikon jälkeen Merikarvialle. Siellä olen käynyt kaksi kertaa, postaukset täällä ja täällä. Yyteristä kestää noin 45 minuuttia ajaa Merikarvialle, ja reitti on kauniin merellinen. Rannikko muuttuu kun dyynit jäävät taakse.

Kun aurinkokin paistoi täydeltä terältä, ajoitin lähtöni Yyteristä niin että ehdin juuri sopivasti Ouraluotoon. Merikarvialla veneet ovat paatteja, ja paatit ajavat vain kesäaikaan Ouraluodolle ja vain perjantaisin ja lauantaisin, ja vain kerran päivässä. Tilauksesta saa toki paatin muillekin päiville. Matka kestää kolmisen varttia ja perillä jää aikaa grillata, syödä eväitä ja nauttia maisemista.





Merikarvia oli ennen Suomen vilkkaimpia satamakaupunkeja ja yhteydet Ruotsiin olivat tiiviit. Nyt paikka herää eloon lähinnä kesäisin. Ouraluoto on yksi suosituimmista kesäkohteista Merikarvialla, ja (hyvällä säällä) sinne ehdottomasti kannattaakin mennä.


Merikarvialta on lähtöisin yksi esi-isä, jonka tarina on kiinnostava. Kun esi-isän syntymäpaikkaa ei tiedetä, ei sukututkimuskaan etene helposti perinteisin keinoin. Se ei vähennä kiinnostusta tähän asiaan. Nautin Ouraluodolla lämpimästä auringosta ja maisemista, mietin tuota esi-isää, joka perämiehenä näillä samoilla vesillä ajoi laivaa. Se oli noin 200 vuotta ennen syntymääni. Luodot ja reitit ovat olleet toisenlaisia silloin. Ihmettelin taas myös noita teräviä kiviä ja kallioita, muualla rannikolla kalliot ovat sileitä ja aaltojen tasaamia.

Koko Merikarvian edusta on vaikeasti navigoitavissa, kareja ja kiviä on paljon ja reitiltä ei parane poiketa. Satamassa ei näkynyt yhtään purjevenettä, kenties johtuu navigoinnin hankaluuksista.



Ouraluodolla on ollut luotsiasema vuodesta 1851. Nykyisin tällä kohtaa Selkämerta luotsitoimintaa hoitaa Porin Mäntyluodossa sijaitseva luotsiasema, eli juuri siellä, missä edellispäivänä kävimme.

Nämä kuvat on luotsituvan yläkerran ikkunasta otettu.




Samassa paatissa oli pari porilaista lintubongaria, jotka huomasivat paluumatkalla merikotkan eräällä pienellä luodolla. Sitä pysähdyttiin katsomaan kiikareilla.
Kuski myi meille myös tyrnimehua, joka on tymäkkää tavaraa, täynnä vitamiineja.

Merikarvian sataman alueella eli Krookassa on erinomainen kalasavustamo, Kalaliike Eljas Santa, josta kävin hakemassa savustettua lohta ja siikaa kotiin viemiseksi. Hinnat ovat kohtuulliset ja maku mahtava.
Ennen kotimatkaa vielä nopea ateria Rantahuoneella Krookassa, kahvit mukaan autoon ja kotiin.

Viikko Satakunnassa oli täynnä aurinkoa, merta, hyviä kohtaamisia ja hyvää mieltä.

lauantai 9. syyskuuta 2017

Merellisessä Yyterissä

Meri-Porissa sijaitsevat Yyterin rannat ovat uskomattoman hienot! Laajat dyynit ovat luonnontilassa. Hienot maisemat, mahtavat aallot ja upottava hiekka ovat melkeinpä eksoottisia suomalaisessa mittakaavassa.
Olin viikon Yyterissä mukavassa seurassa, ulkoilimme ja urheilimme näissä upeissa maisemissa. 




Sauvakävelimme dyynien korkeimpaan kohtaan, joka tunnetaan nimellä Keisarinpankki. Nimen alkuperä ei ole selvinnyt. Hiekassa kävely on yllättävän tehokasta, joten pienetkin korkeuserot dyyneillä tuntuvat pohkeissa ja reisissä. 

Säät vaihtelivat aurinkoisesta pilviseen, hieman sateiseen ja todella tuuliseen. 
Hienohiekkaiset dyynit ovat syntyneet viimeisimmän jääkauden aikana. Dyynien ideana on kasvillisuus, joka sitoo hiekan paikalleen. Yyterissä hiekkaa sitova rantavehnä on paikoitellen kadonnut. Tämä on kuulemma tapahtunut jo vuosia sitten, kun Yyterin rannoilla on järjestetty isompia tapahtumia, joita enää ei siis ole. Nyt luonnonsuojelu ja alueen kehittäminen ovat keskinäisessä ristiriidassa. Lopputuloksena ranta on täysin vajaakäytöllä, ainakin näin helsinkiläisen näkökulmasta. Rannalla olevat palvelut ovat kaikki yksityisomistuksessa, eli Porin kaupunki ei hyödynnä tämän Suomen upeimman hiekkarannan mahdollisuuksia mitenkään. Se on käsittämätöntä, mutta ehkäpä tämä asia vielä muuttuu. 

Tämä kivikasa löytyi rannan päästä, kun kävelimme kohti Munakari-nimistä särkkää. Sinne olisi ollut mahdollista kävellä, ranta on niin matala, että periaatteessa vettä kuulemma olisi korkeintaan vyötärölle, kun särkälle kävelee. Oli todella tuulista, ja aika kylmää, joten kukaan ei halunnut lähteä kokeilemaan. Veden ollessa alhaalla särkälle voi kävellä melkeinpä kuivin jaloin. 

Yövyimme kylpylähotelli Yyterissä, joka oli erikoinen aikamatka 1970-luvulle. Puuttui vain markat ja Kekkonen! Hotellin sisustus mataline sisäkattoineen ja tummine sävyineen on aikakaudelle tyypillinen, Artekin huonekaluja ja puuta kaikkialla. Kylpylä on minimaalinen, mutta ajoi asiansa. Henkilökunta oli todella ystävällistä ja ruoka hyvää. Meillähän oli iloinen seurue ja keskityimme liikkumiseen ja maisemista nauttimiseen, eli ei valittamista. Erityisen kiva oli istua ulkona auringossa syömässä, ihanaa merta ja merimaisemaa katsellen. 


Hotellin takana oli metsää, täynnä jäkälää ja mustikoita. Vähän matkan päässä merenrannasta oli näin kaunis lampi, Fatijärvi.

Illan tullessa istuttiin rannan tuntumassa olevassa laivan muotoisessa rantaravintolassa. Yyterin kylpylähotellin viini oli hyvää ja edullista. Maisemat ja auringonlasku aivan uskomattomat. 

Laskevan auringon kullatessa taivaan istuimme viinilasien kanssa kunnes ravintola meni kiinni (- jo kymmeneltä!).
 
Kävelimme tuon seurueen luokse ja nautimme hetken nuotion lämmöstä.
Tunnelmallista!

Meille jäi hieman aikaa viimeisenä päivänä, joten tehtiin pieni retki toisenlaiselle rannalle. 
Kun Yyteristä ajaa ihan vähän pohjoiseen, Mäntyluotoon, tulee paikkaan nimeltä Kallo. 

Siellä on sievä pieni kahdeksankulmainen majakka, joka on rakennettu vuonna 1903. 


Täällä on myös luotsiasema, merivartiosto, Suomen vanhin purjehdusseura ja kesäkahvila. 

Olipa hieno paikka! Avomeri, aallot, sileät kalliot... 

Merta rakastavana tämä oli minulle aivan mahtava paikka. 
Tuuli tuiversi, mutta aurinko lämmitti. 

Kävelimme niin pitkälle kuin läheistä allonmurtajaa pääsimme ja kiipesimme ylös katsomaan maisemia. 
Kuvaajan takana satama, jossa juuri lastattiin kontteja isoon rahtilaivaan. 
Kivissä olevat koukut? Kuka osaisi selittää, miksi niissä on sellaiset. Tämä ei googlaamalla selvinnyt. 
Tyrni kuuluu merelliseen villikasvistoon ja täällä sitä oli paljon.
Tuulivoimaloita näkyi horisontissa, ja tuulisessa maassa niitä todellakin pitäisi olla enemmän. 

Olipa virkistävä viikko! Yyterin mennäänkin jo lokakuussa uudestaan. Miltä mahtavat rannat ja kalliot näyttää silloin?
TallennaTallenna