sunnuntai 11. helmikuuta 2018

Harvinaista samppanjaa

Olen ollut vuosia Suomen Champagne -seurassa ja matkustanutkin Champagnessa monia kertoja, vieraillut tiloilla ja perehtynyt samppanjanvalmistukseen. Yksi mielenkiintoinen juttu liittyy moniin samppanjataloihin: niitä on jossain vaiheessa johtanut leskirouva, jonka johdosta moneen etikettiinkin on liitetty sana Veuve eli leski. Aikana, jolloin naisen asema ja rooli oli rajallinen ja rajoitettu, oli poikkeuksellista, että nainen nousee samppanjatalon johtoon, olkoonkin että se tapahtui puolison kuoltua. Itse asiassa naiset eivät päässeet siihen aikaan yrityksen johtoon muutoin kuin leskeyden kautta. Monet näistä naisista pärjäsivät erinomaisesti. Madame Pommery loi ensimmäisen kuivan samppanjan, Veuve Cliquot keksi rosé-samppanjan, Bollingerin samppanjatalon menestys saa kiittää kovapintaista leskirouva Bollingeriä, ja Laurent-Perrier-samppanjatalon taustalla on kaksikin leskirouvaa. Moni muukin leskirouva on historian saatossa johtanut eri taloja. Tähän teemaan törmää hyvin usein, niin myös tällä viikolla, kun meillä oli harvinaisten samppanjoiden tasting.

Laurent-Perrierin samppanjatalon omistuksessa on nykyisin kaksi hienoa pienempää taloa,  Delamotte ja Salon. 
Delamotte on perustettu jo vuonna 1760 ja myös sen historiassa on leskirouvan johdossa ollut aika. Delamotten tuotanto on alle 100 000 pulloa vuodessa ja taso on korkea. Painopiste on chardonnayssa. Tämä talo oli monelle uusi tuttavuus ja valikoima yllätti positiviisesti. 
Pidin kaikista neljästä maisteltavana olleesta samppanjasta, jotka olivat Brut, Rosé, Blanc de Blancs ja Blanc de Blancs 2007.  Meidän kaikkien suosikiksi nousi selvästi Blanc de Blancs, jota kannattaa ostaa, jos sellaiseen jossain maailmalla törmää. 

Tässä koko maisteltavana ollut valikoima, joista kaikki olivat erinomaisia. Delamottea ei tällä hetkellä saa Suomesta, paitsi Brut-samppanjaa Helsingin ravintola Olosta, jossa se on talon samppanja. 

Salon Blanc de Blancs puolestaan on hyvin erikoinen samppanja. Salonin samppanjatalon perusti aikanaan 1900-luvun alkupuolella turkiskauppias Eugène Salon, joka halusi tuottaa lähinnä itselleen ja ystävilleen hyvää samppanjaa. Tarkoitus ei ollut kaupallistaa tuotetta, mutta näin kuitenkin tapahtui vuonna 1921. Tuotanto on koko ajan ollut pienimuotoista ja laatukeskeistä. Salonin kuoltua vuonna 1943 hänen siskonsa peri samppanjatalon ja siirtyi yrityksen johtoon. 
Salon-samppanja tehdään yhdestä rypäleestä (chardonnay), rypäleet kerätään vain yhdeltä Grand Cru -tarhalta, ja vain niinä vuosina, jolloin sato on riittävän hyvä tuottamaan vuosikertasamppanjaa. Viimeisen noin sadan vuoden aikana vuosikertoja on julkaistu vain nelisenkymmentä. 

Salon ei ole siis mitenkään edullinen samppanja, sen kohderyhmä on rajallinen, eikä sitä tehdä isoja määriä. Koko jutun idea on korkea laatu ja siitä seuraava samppanjan säilyvyys: sen on tarkoitettu kypsyvän vielä pullossakin pitkään. 
Maistelimme 2004-vuosikertaa, joka oikeastaan olisi saanut vielä kypsyä. Erinomainen, mutta paranee varmasti vielä. Tämän pullon hinta Alkossa on noin 370€.... Joten jos sellaisen hankkii tai saa vaikka lahjaksi, kannattaa malttaa mielensä ja odottaa vielä avaamista. Meistä ei kukaan ollut koskaan maistanut Salonia, joten tämä oli todellinen harvinaisuus ja elämys. Salon kuuluu maailman arvostetuimpiin samppanjoihin, joten oli hienoa päästä yhdessä tätä maistamaan. 

Kun juomat oli maisteltu ja kuplat pikkuhiljaa katosivat, jäin vielä miettimään niitä lukuisia rohkeita naisia, jotka astuivat hankalassa tilanteessa läheisen kuoltua perheyrityksen johtoon ja luotsasivat sen uuteen kukoistukseen. Jo pelkästään näiden vahvojen edelläkävijänaisten ansiosta kannattaa nauttia lasillinen samppanjaa aika ajoin, ja aina silloin, kun on syytä juhlaan!

sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Lounaalla Crussa Tallinnassa

Mentiin ystävien kanssa päiväretkelle Tallinnaan. Aurinko paistoi ja meillä oli mukavaa. Olin varannut meille pöydän Cru-ravintolasta vanhasta kaupungista, jossa itse en ollut aiemmin käynyt. Miljöö on viehättävä ja lista kiinnostava, sijainti helppo ja palvelu sydämellistä, eli tänne mennään kyllä jatkossakin.

Tilasimme alkuun pullollisen Deutz rosé -samppanjaa, koska meillähän oli myös aihetta juhlaan. 


Ikkunapöydästä oli kiva katsella kadun vilinää. Pöytään tuotiin itseleivottua leipää ja hyvää levitettä. 
Alkuruoaksi otin ankanmaksaa, annoksessa luvattiin olevan maksapateeta, antonovka-omenachutneyta ja hunajapaistettua tatrasämpylää. Taitavissa ja osaavissa käsissä tämä kokonaisuus oli keittiössä totetutettu upeannäköiseksi ja herkulliseksi annokseksi. Aterian edetessä tilattiin toinen pullo rosésamppanjaa. Pääruokana söin puna-ahventa persiljajuurisoseen, pinaatin ja sinisimpukkakastikkeen kera. Tämä vei kielen mennessään. 
Jälkiruokaa ei jaksettu.. Mutta juustolautanen jaettiin ja nautittiin espressot päälle. 
Suosittelen! Kaikki oli huolella valmistettua, hyvänmakuista ja kauniisti aseteltua. 

Ehdittiin vielä Balti Jaama Turg -torille hakemaan vastaleivottua Muhun leipää ja käsityövoita, joten loistava reissu!

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Kaksi vuosikymmentä yrittäjyyttä

Sain Suomen Yrittäjiltä hienon kultaisen yrittäjäristin "ansoistani yrittäjänä", kuten kunniakirjassa lukee. Mitkä ovatkaan ansioni yrittäjänä? Onko niitä muutakin kuin 20 vuotta pystyssä ilman maksuhäiriötä pysynyt yritys?
Yrittäjäristin sain tällä viikolla. En olisi edes itse muistanut, että yrityksen perustamisesta on 20 vuotta, ellei yrittäjäjärjestö olisi minua lähestynyt asian tiimoilta. En myöskään muistanut, mikä on yrityksen perustamispäivä. Kaivelin arkistoja ja löysin tiedon: perustamispäivämäärä oli 1.8.1997. Kaupparekisterin jonon vuoksi yritys tosin rekisteröitiin vasta joulukuussa 1997. 
Olin silloin töissä lentoyhtiössä ja samalla opiskelin yliopistossa englannin kääntäjäksi. Perustin osakeyhtiön, koska lentäjien ammattiliitto tilasi minulta työehtosopimuskäännöksen, eikä sitä kannattanut sivutuloverokortilla tehdä. Perustamiseen ei siis liittynyt mitään sen kummallisempaa intoa tai hypetystä. Se perustui puhtaasti järkeen: nyt en menettäisi koko palkkiosummaa verottajalle. 
Sen jälkeen olen tehnyt paljon käännös- ja viestintätöitä ilmailu- ja matkailualan yrityksille ja organisaatioille. Toiminta laajeni pian kattamaan muitakin aloja ja töitä, ja tein niitä päätyöni ohella. Toiminta oli pientä ja sivutoimista, mutta se mahdollisti siirtymisen osa-aikatyöhön lentoyhtiössä. Firman työt tein kotoa käsin, kolmilapsisen perheen aikataulut oli helpompi hallita niin. 
Gift Gourmet -aputoiminimen perustamisesta tulee ensi tammikuussa 12 vuotta. Olen ollut päätoimisesti yrittäjä vuodesta 2006. Viime vuonna vietettiin Gift Gourmetin 10-vuotissynttäriä. 
Gift Gourmetin perustaminen oli sekin vähän vahinko. Olin aikeissa lähteä lentoyhtiöstä ja olin alkanut opiskella tiedottajan tutkintoa. Sain kuitenkin yhteistyökumppanilta joululahjaksi herkkukorin, joka oli mieluisa, mutta hieman sotkuinen ja vailla yhteystietoja korissa olleiden tuotteiden maahantuojasta. Kun selvittelin tuotteiden alkuperää, päädyin amerikkalaisille herkkukorisivuille. Tajusin, ettei kukaan tee Suomessa sellaisia herkkukoreja. Idea syntyi siitä. Kauniita, koreihin pakattavia herkkutuotteita piti lähteä etsimään eurooppalaisilta ruokamessuilta ja kohta olinkin gourmet-herkkujen maahantuoja. Vuokrasin toimitilat ja niin olin kokopäiväinen yrittäjä. Uskoin liikeideaani, mutta en oikein tiennyt mihin olin ryhtynyt. 
Tapasin onnekseni niihin aikoihin lahjakkaan ammattivalokuvaaja Linda Tammiston, joka otti vuosia kaikki tuote- ja promokuvamme. Tämä kuva on ensimmäisestä promokuvauksista loppusyksystä 2006. 
Ensimmäinen tukkuasiakas oli yhteydessä minuun ennen kuin olin tehnyt hinnastoja tai ensimmäistäkään mainosta, tai edes kartoittanut mahdollisia asiakkaita. Hän oli jostakin kuullut minun olevan tietyn suklaan maahantuoja ja halusi tilata niitä kauppaansa. Se oli erikoista. Kertoo myös siitä ajasta: elettiin hienoa nousukautta, ja kaikki oli mahdollista. Tukkukaupasta tulikin suurin osa liikevaihtoa ja tuotteita myytiin erikoiskaupoissa ympäri Suomea, lopulta myös Kodin1-tavarataloissa ja joissakin Prismoissa. Lama sitten muutti kaiken ja toiminta vaikeutui rankasti. 
Verkkokaupan perustaminen oli itsestäänselvyys. Se oli silloin uutta, minulle ainoa vaihtoehto. Kivijalkaa en edes harkinnut. Muistan hyvin sen ihmetyksen, kun verkkokauppani oli juuri avattu ja ensimmäinen entuudestaan tuntematon ihminen tilasi verkkokaupastani herkkutuotteita syksyllä 2006. Siitä se lähti.
Niin oudolta kuin se nyt tuntuukin, olin yksi ensimmäisistä suomalaisista verkkokauppiaista. Kiersin monta vuotta seminaareja ja tapahtumia luennoiden verkkokauppiaana toimimisesta. Minusta kirjoitettiin  lehdissä ja tuotteet olivat paljon esillä mediassa. 
Ylläoleva juttu oli Kauppalehdessä keväällä 2009. 
Toinen hyvä otsikko oli "Sinnikäs herkku". 
Tämä juttu oli Forma & Furniture -lehdessä vuonna 2010. 
Myynti on kuitenkin aina tullut pääasiassa muita kanavia pitkin kuin verkkokaupan kautta. Silti verkkokauppa on oleellinen osa, näyteikkuna, katalogi. Sen päivittäminen on jokapäiväinen osa töitäni. Ulkoasua on muutettu moneen kertaan. Iso askel oli interaktiviisen herkkukori.com-sivun avaaminen, joka tuo meille jouluna suuren määrän asiakkaita. Siellä asiakas voi itse valita korinsa tuotteet. Viime vuonna sivusto muokattiin mobiiliin. 
Koulutuksestani oli valtavasti hyötyä oman yrityksen hoitamisessa. Tein koko ajan sekä herkkubisnestä että käännöksiä ja viestintää. Jos oli hiljaista käännösrintamalla, oli aina herkkubisnestä. Viestintäpuolella oli säännöllisiä töitä, joiden avulla kassavirtaa pystyi suunnittelemaan. Käänsin itse kaikkien yli tuhannen tuotteen tuoteselosteet, joten tiesin mitä myyn. Hoidin yritykseni markkinointiviestintää ja suhteita mediaan. Suunnittelin esitteet, hinnastot ja markkinointimateriaalit itse. 
Viestintä- ja käännösasiakkaani Suomen Lentäjäliitto työllisti minua myös hyvin, olin Liikennelentäjälehden tiedotussihteeri, tein tiedotteita, suunnittelin kampanjoita ja hoitelin kaikenlaista viestintään liittyvää. Koko ajan on ollut myös paljon muita näiden alojen asiakkaita. 
Tekemistä on aina riittänyt. 
Joku on joskus määrittänyt yrittäjyyden niin, että yrittäjä on valmis työskentelemään 80 tuntia viikossa, ettei hänen tarvitsisi tehdä 40 tuntia viikossa töitä [toisen palveluksessa]. En tiedä pitääkö paikkansa, mutta työtunnit ovat olleet huikeita. Niistä ei tosin aina saa korvausta, useimmiten yrittäjä päätyy tekemään valtavasti töitä, mutta laskutukseen niitä tunteja ei voi laittaa. 
Olin useita kertoja vuodessa messuilla näytteilleasettajana. Jokainen messukerta opetti jotain. Asetin tavoitteet ja seurasin niiden toteutumista tarkkaan. Muistan erään fazerilaisen naapuristandiltä liikelahjamessuilta. Hän sanoi seuranneensa toimintaamme ja ihaileensa sitä järjestelmällisyyttä, miten hoidimme osastollemme tulleet asiakkaat ja miten asiakkaiden tiedot saatiin ylös ja talteen. Tämän oppiminen oli tapahtunut yritysten ja (isojen) erehdysten kautta. Pienyrittäjällä ei ole varaa päästä potentiaalista asiakasta karkuun....  
Yksi nuoren urani tähtihetkiä oli kieltämättä tuon henkilön messuilla esittämä kysymys: "Miten Fazer pääsisi teidän herkkukoreihin?" - Ei mitenkään, vastasin, mutta otin kuitenkin useana vuonna Fazerin erikoissuklaita myyntiin ja moni asiakas niitä halusikin. 
Muistan myös hyvin Suuren Tavaratalon epäasiallisen toiminnan yritystäni kohtaan liikelahjamessuilla, kokivat kaiketi minut uhkana, mitä en ymmärrä vieläkään. Kun olin kahtena vuonna katsellut sitä toimintaa hämmentyneenä, varasin seuraavana vuonna Suuren Tavaratalon naapuriosaston yritykselleni,  ja menin käsi ojossa tervehtimään osastosta vastaavaa henkilöä. Hän tuli pyynnöstäni katsomaan, mitä sinä vuonna tarjosin asiakkaille, ja katsottuaan hän totesi: "Eihän me ollakaan kilpailijoita, teillä on ihan oma linja!". Sen jälkeen välit sinne olivat asialliset. Muutama korini kuitenkin kopioitiin heidän valikoimaansa. 
Tukkupuolella asiat olivat toisin. Kilpailu oli veristä. 
Myös messuosastojen rakentaminen ja logistiikan tehokkuus olivat oppimisprosessin tulosta.  Syksyllä 2008 minulla oli pakettiauto vuokralla kaksi viikkoa, jona aikana oli kolmet eri messut kahdella eri konseptilla (liikelahjat ja tukkumyynti). Osasto purettiin aina pakuun, josta se taas rakennettiin uudelleen messuille.  Osaston juju olivat puusepän rakentamat, parketista tehdyt korotetut lattialaatat, jotka veivät tilaa ja painoivat kuin synti. Niihin kiinnitettiin puinen kaide, joka rajasi tilaa ja toimi apupöytänä. En jaksanut itse nostaa noita täyspuisia parkettilaattoja, joten apuvoimia tarvittiin. 
Osastohan oli hieno, ja sen pystyi rakentamaan aina samankokoiseen paikkaan samalla tavalla. Vuosien mittaan pyrin saamaan osastot kevyemmin järjestettyä. Parhaimmillaan viimeisillä kerroilla sain 12 neliön osaston hyllyineen ja tavaroineen pakattua farmarivolvooni ja vietyä kerralla messukeskukseen. 
Herkkukorit herättivät messuilla ja tapahtumissa aina ansaittua huomiota.  
Herkkukori- ja lahjamyyntiä riittää vuoden jokaiselle viikolle edelleen, vaikken enää messuilla käykään.
Herkkukorien lisäksi meiltä on tilattu monenlaisia räätälöityjä markkinointiin liittyviä juttuja. Tässä yksi sellainen: teimme laitemaahantuojalle lehdistölahjat: raastinlaitteen lisäksi tuoretta raastettavaa. 
Kiinnostavia projekteja on ollut paljon muitakin. Tein pitkään tiivistä yhteistyötä tiettyjen lehtien kanssa. Olin mukana esimerkiksi lehden lukijaillassa muutaman herkkukorin kanssa, jotka arvottiin läsnäolijoiden kesken, ja sain pitää pienen puheenvuoron yrityksestäni. Näihin vuosiin mahtuu yksi kausi myyntiä Tuomaan markkinoilla (liian kylmää!), jouluinen pop-up-kauppa Helsingin keskustassa ja useita vuosia yhteistyötä Ranskan suurlähetystön kaupallisen osaston kanssa, mm. lokakuisilla ruokamessuilla. 
Tiskin takaa ruokamessujen ruuhka näytti tältä. 
Lisäksi ystävämyyntejä ja muita asiakastilaisuuksia järjestin omassa toimitilassa yleensä vähintään kerran kuussa. 

Ihmisten kohtaaminen on aina ollut vahvuuteni ja sen avulla moni hankala asia onnistui. Monista päämiehistä ja asiakkaista on tullut ystäviä. Minulle on aina ollut tärkeintä, että kaikilla on kivaa (yrittäjän pitäisi huolehtia ensisijaisesti liikevaihdon kasvusta ja tuloksesta, mutta se on kieltämättä minulle vähemmän tärkeää). 
Toinen ikimuistoinen tähtihetki yrittäjän uralla oli syksyllä 2012 kutsu Pariisiin Britannian suurlähetystöön, jossa juhlittiin arvokkaasti päämiehen Mackaysin saamaa vientialan tunnustusta Britannian kuningattarelta parhaana brittiläisenä elintarvikeyrityksenä. Jatkot kulmabistrossa olivat superhauskat. Omistajaperhe, työntekijät ja me jälleenmyyjät olimme yhtä suurta perhettä. 
Nämä olivat hyvin kiireisiä vuosia, joihin liittyy myös paljon ristiriitaisia muistoja, jotka on parasta jättää muistoiksi vain. Sanotaan, että virheistä oppii, mutta mielestäni ne pahimmat kyllä kalvavat ikuisesti. 
Tukkuliiketoiminnan myytyäni kolme vuotta sitten moni asia muuttui. Työmäärä putosi alle puoleen. On ollut aikaa keskittyä jäljellä olevaan liiketoimintaan sekä miettiä, miten "keksisin herkkukoriliiketoiminnan uudestaan". Viime vuonna myinkin enemmän herkkulahjoja kuin koskaan yritykseni aikana. Tämän vuoden tilanne on vielä auki, saa nähdä kuinka käy. Koko valikoima on uusiutunut tai uusiutumassa ja se on työllistänyt minua viime vuodesta lähtien. 
Työltä vapautunut aika mahdollisti taas jotain uutta: aloin viime vuonna opiskella viestintää avoimessa yliopistossa ja suoritan myös media-alan perustutkintoa. Olen käynyt valokuvauskurssin ja kuvannut uudet korit itse. En ole tietenkään yhtä hyvä kuin ammattikuvaaja, mutta tässäkin opin koko ajan. Aikaa on pitkästä aikaa säännölliselle liikunnalle ja kieliopinnoille. Perspektiiviä on tullut moneen asiaan. Olen ehtinyt pohtia tätä yrittäjyyden matkaa ja niitä monia hienoja muistoja ja elämyksiä, mitä näihin vuosiin mahtuu. 
Yrittäjäurani on siis ollut hyvin vaihteleva, värikäs, spontaani ja täynnä uuden oppimista. Olen luonut uutta ja pitänyt useimmiten siitä mitä teen. Suomessa ei juurikaan ole kilpailua tällä hyvin erikoistuneella alalla. Ne pari yritystä, jotka tekevät herkkukoreja, mahtuvat kyllä tänne kanssani. Lähin yrittäjäyhteisö on Yhdysvalloissa: kuulunkin amerikkalaiseen herkkukoriyrittäjien yhdistykseen, jonka puitteissa tapahtuu paljon uuden oppimista edelleen. Minut otettiin siihen yhteisöön avosylin vastaan, ainoana eurooppalaisena. Toisten auttaminen ja ideoiden jakaminen on pyyteetöntä eikä sen arvoa voi mitata rahassa. 
Kannattiko yrittäjäksi ryhtyminen? Uskoisin, että vaakakuppi on lopulta aika tasan, ehkä keikahtaa hieman sen puolelle, että kannattihan se kuitenkin. Olen tavannut upeita ihmisiä, kokenut paljon, saanut paljon ja oppinut valtavasti. 

Mutta yrittäjyys tuntuu olevan monelle suuri haave ja törmäänkin jatkuvasti  tähän lauseeseen: ryhdyn yrittäjäksi koska haluan vihdoin toteuttaa unelmiani. 
Vierastan tätä ajatusta vahvasti. Ehkä joku realistisempi tavoite olisi parempi lähtökohta? Uskon toki siihen, että pitäisi tehdä sitä mitä rakastaa, tai ainakin rakastaa sitä mitä tekee, ainakin useimmiten. Itse en todellakaan rakasta alv-ilmoituksia, tuotepäivityksiä tai kiireessä yötöinä tehtäviä käännöksiä asiakkaille. Silti näitä on tehtävä säännöllisesti ja koko ajan. Yrittäjyys on niin paljon muutakin kuin unelmien toteuttamista ja oman ammattitaidon myymistä. Se ei ole tunnetila. Se on byrokratiaa, luottotappioita, pitkästyttäviä rutiineja ja joskus pettymyksiäkin. Suurin ihmetys on ollut se, etteivät kaikki ihmiset tykkää tuotteista, jotka omasta mielestäni ovat juuri parhaita. Sen myyminen, mitä ihmiset oikeasti haluavat ostaa, on yrittäjyyden suurin mysteeri. Joka sen ratkaisee, menestyy. Jokainen, joka myy jotain, on takuuvarmasti törmännyt tähän. Pahin riski on se, että juuri sinun unelmasi ei kiinnostakaan ketään muuta. On myös hyvin tavallista, ettei tuotteita osata hinnoitella oikein. Liian moni kotimainen tuottaja kompastuu hinnoitteluun,  siihen, ettei ymmärrä tukku- ja kuluttajamyynnin eroa ja jälleenmyyjän katelaskentaa.  
Toimeentuloni on joskus ollut tiukkaa, mutta se ei ole pelkästään yrittäjyyden syytä. Yrittäminen ei Suomessa ole tie rikkauksiin, toki se voi sitäkin olla, mutta se voi yhtä hyvin olla myös köyhyyden alku. Pahimmillaan yrittäjä putoaa sosiaali- ja työttömyysturvan ulkopuolelle, häntä eivät koske samat säännöt kuin palkansaajia. Eläke on yksi suurimmista eriarvoisuutta lisäävistä seikoista. Yrittäjä maksaa kallista yrittäjäeläkemaksua eli YELiä. Sitä perustellaan sillä, että koska yrittäjä on sekä työnantaja että työntekijä, on luonnollista, että hän maksaa molempien maksut. YEL ei kuitenkaan perustu todellisiin tuloihin, vaan yrittäjä itse määrittää, millä tulotasolla YEL-maksua maksaa. Useimmat yrittäjät maksavat mahdollisimman pientä YELiä, koska maksut ovat suuret. Se kostautuu: sairaus- ja äitiyspäivärahat määräytyvät sen perusteella. Suurin pommi on kuitenkin eläke. Sen pienuus on pelottavaa. 
Unelmien toteuttaminen on kaunis ajatus, mutta yrittäjäksi ei kannata sen varassa ryhtyä. Eikä ainakaan  ilman säästöjä, olemassa olevaa eläketurvaa ja mielellään vakituisessa työssä hyvin tienaavaa puolisoa, joka lupaa elättää yrittäjän. Silti voi tapahtua mitä tahansa, joten riskinottokykyä ja turvaa on oltava. 

Tätä yrittäjyyden lystiä on nyt siis takana 20 vuotta. Ansioita tai ei, paljon on vuosiin mahtunut. Mietin hetken, pitäisikö palkita itsensä ja ostaa vaikka lahja hyvästä ja uskollisesta palveluksesta. Verottaja tosin ei sellaista hyväksy, lahja pitää itse maksaakin.
Päädyin vaan keittämään kahvit ja kiittämään itseäni hiljaisesti kärsivällisyydestä ja sinnikkyydestä. 
Skoolaan sitten toisella kertaa. 
TallennaTallenna

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Kesäretki Savon sydämeen

Vielä yksi katsaus viime kesään.

Kohteena oli Savonlinnasta kymmeniä kilometrejä syvemmälle Savoon sijoittuva mökki, jonne meitä kokoontui iloinen sukulaisjoukko.

Menomatkalla pysähdyttiin Tertin kartanolla. Täällä olin pitkään halunnut käydä, ja nyt ihan yllättäen tämäkin toive toteutui, kun ajomatkan edetessä kohdalle osui kartanolle ohjaava tienviitta.



Itse kartano on vaaleanpunainen ja romanttinen.


Tertin kartano on kuuluisa hulppeasta buffetistaan, jonne kannattaa mennä todella nälkäisenä.
Kauniisti katetut pöydät odottivat ruokailijoita.


Kauniilla verannalla voi myös syödä.

Meidän oli tarkoitus syödä lounas perillä, joten otimme kahvit.
Ne sai nauttia näin kukkeassa ympäristössä.


Kokeilimme juuresrieskaa kahden levitteen kera, marenkikakkua ja suklaakakkua. Halusimme jakaa jokaisen näistä, maistella kaikkea.

Juuresrieska oli erinomainen, ja sellainen olisi pitänyt ottaa jokaiselle oma. Marenkikakku oli rapea ja makea, mutta miksi siinä oli mansikkahilloa, kun oli paras mansikka-aika? Tuoreilla mansikoilla täytetty marenkikakku olisi ollut poikaa. Suklaakakku oli herkullinen, mutta voiko suklaakakku koskaan muuta ollakaan?
Kahvi oli todella hyvää, ja sitä kaadettiin itse valtavista kuparipannuista.

Tertin Kartano on kaunis ja esteettinen kohde. Vanhaan navettaan on rakennettu viehättävä pieni kauppa, jossa oli talon omia tuotteita myynnissä.




Seuraava pysähdys oli Olavinlinnan kohdalla.

Linna on vaikuttava näky!

Perillä odottivat näin kauniit Saimaan maisemat.


Mustikoita metsästä...

Ohjelmassa oli erilaisia urheilu- ja vesijuttuja omien mieltymysten mukaan - siihen tämä paikka tarjosi erinomaiset mahdollisuudet. Lisäksi tietysti hyvää ruokaa ja juomaa, kivoja yhteisiä juttuja ja yhdessäoloa. Meitä oli paikalla päälle parikymmentä henkeä, kahta sukupolvea, kymmenien vuosien ikähaitarilla.

Mielenkiintoisia keskusteluja käytiin joidenkin sukulaisten kanssa sielunmaisemista ja muista kesään liittyvistä mieltymyksistä. Osa viihtyy mainiosti mökillä järvenrannalla, osa on meri-ihmisiä ja jotkut meistä vielä niin urbaanejakin, ettei mökkeily innosta normaalisti juurikaan. Vaikka olemme sukua, jokainen on omien geenicocktailiensa yksilöllinen sekoitus. Lisäksi moni muu asia vaikuttaa siihen, missä kukakin on kotonaan. Minulle avomeri on sielunmaisema, saariston sileät kalliot ja horisontissa siintävät mahdollisuudet. Järvi ei oikein riitä. Savolaisuutta tai muutakaan itäsuomalaisuutta ei minussa tietääkseni ole pisaraakaan. Siksikin oli mielenkiintoista käydä Savon sydämessä kokemassa vähän kotimaista eksotiikkaa ja antaa Savolle mahdollisuus. Luontohan on kaunis ja kesä Suomessa ihana kaikkialla.

Kaikki hauska päättyy aikanaan. Oli aika lähteä kotiin.
Lounasaika oli edessä, ja päätimme vielä isommalla joukolla pysähtyä Juvalla TeaHouse -nimisessä paikassa.

Tästäkin olin kuullut paljon hyvää, ja brittiläinen iltapäivätee kuulosti oikein kivalta.

Valitettavasti henkilökunta oli vähän hermostunutta (kiireinen päivä?), oikeastaan koko homma vaikutti hyvin epäorganisoidulta. Odotusta oli joka käänteessä: pöydän saamisessa, tarjoilijan huomion kiinnittämisessä, tilausten ottamisessa ja lopulta teen ja leivonnaisten tuomisessa pöytään. Lisäksi annos oli ylihinnoiteltu.
Otimme Afternoon Tea -annokset, se maksoi hulppeat 22€ hengeltä.

Hieman edullisemmin olisimme muuten saaneet Tertin kartanon kahvilassa kolmen ruokalajin lounaan - mutta elämä on valintoja. Teimme tämän valinnan tällä kertaa.
Lounaan korvikkeeksi ei Tea Housen iltapäivätee kylläkään käy, kun leipiä on annoksessa vähän. Plussaa kuitenkin siitä, että kaikki tarjottava on paikanpäällä tehtyä. Itse tee oli myös erinomaista ja teevalikoima oli todella vaikuttava.

Sokeriöverin jälkeen palasimme autoillemme ja ajoimme kaikki kukin suuntiimme. 
Virkistävä viikoloppu! 

torstai 14. syyskuuta 2017

Yrittäjän päivä, eli miten päädyin tänään Naantalin aurinkoon

Aiemmin tällä viikolla sain tehtäväksi listata yrittäjyyden plussat ja miinukset.

Plussapuolelle tuli ainakin mahdollisuus toteuttaa omia ideoitani, luovuus sekä ajankäytöllinen vapaus. Miinuksiin kirjasin muun muassa tulevan eläkkeen pienuuden, ison työmäärän, yksin tehtävät päätökset sekä vastuun ihan kaikesta.

Millaista se on, yrittäjänä vastata kaikesta? Tai millä tavalla luovuutta ja omia ideoita saa toteuttaa?
Tällainen oli tänään tämän yrittäjän päivä.


Ihan ensin: pidän tärkeänä sitä, että lahjapalvelutoimintani on täysin luottamuksellista. Minulla on ehdoton vaitiolovelvollisuus. Nyt kuitenkin poikkeuksellisesti kerron yhdestä tapauksesta, ja paljastan hieman yksityiskohtiakin, koska ilman niitä tarina ei avaudu. Mielestäni kuitenkaan vastaanottajan tiedot eivät tästä paljastu. Lahjan tilaajasta minulla ei edes ole tietoa.

Tämä päivä alkoi oikeastaan jo viime sunnuntaina. Sain silloin amerikkalaiselta yhteistyökumppaniltani herkkukoritilauksen, joka olisi pitänyt toimittaa Naantalin öljynjalostamoon maanantaina, eli jo seuraavaksi päiväksi.

Yhteistyökumppani on "herkkukorien Interflora", eli kun joku mistä päin maailmaa tahansa tilaa heiltä herkkukorin Suomeen, tilaus ohjautuu minun yritykselleni. Nämä ovat kivoja lahjoja tehdä, koska ne voivat olla hyvinkin erilaisia kuin omani (luovuus).
 Niin oli nytkin. Saajalle tilattu lahja poikkesi täysin yritykseni valikoimasta, mutta sitä tehdään, mitä asiakas tilaa. Yritykseni ei myöskään ole "auki" sunnuntaisin, mutta yrittäjähän on aina koneella  (ajankäytöllinen vapaus, iso työmäärä), joten vastasin Amerikkaan, että lahja onnistuu, mutta se voidaan toimittaa vasta keskiviikkona.
Tähän suostuttiin.

Maanantaina tuli pyyntö, että lahja toimitettaisiinkin Turkuun. Lisäksi ilmoitettiin, että varsinainen vastaanottaja on paikalla vain aikaisin aamulla tai illalla. Minä puolestani ilmoitin, ettei tällaisina aikoina ole mahdollista toimittaa lahjaa. Mutta eipä hätää, tämä ei kuulemma haittaisi, koska paikalla olisi kuitenkin joku päiväsaikaan.
Asia kunnossa.

Tiistaina tein useita herkkukoreja, työlistalla oli myös tämä lahja.  Koska tilatut tuotteet eivät kuulu omaan valikoimaan, piti mennä ostoksille. Laskin tarkkaan, että melko tiukka budjetti riittäisi, mutta vastaisi kuitenkin tilausta. Aikaa meni, mutta olin tyytyväinen.
Seuraavaksi piti tehdä postiin osoitekortti. Katsoin saamaani Turun osoitetta, joka olikin puutteellinen. Jälleen viestiteltiin Amerikkaan ja ihmeteltiin osoitetta. Aikaa kului, enkä ehtinyt saada pakettia ajoissa postiin, että se ehtisi sovitusti seuraavaksi päiväksi perille.
Osoite jäi epäselväksi.

Kalenterini on juuri nyt ihan täysi. Minulla oli kuitenkin tarkoitus käydä tässä kuussa koritoimittajani JK Alhon luona Liedossa Turun lähellä hakemassa loput tilaamistani koreista. Kun katsoin eilen kalenteria, juuri tämä keskiviikkopäivä oli kuukauden ainoa päivä, jolloin on edes teoriassa mahdollista ajaa Lietoon. Päätin siis eilen lähteä tänään Lietoon ja vielä Turkuun viemään korin. Hyvä suunnitelma (luovuus, yksin tehtävä päätös, vastuu kaikesta).

Ajattelin selvittää perillä osoitteen, koska googlattuani uskoin, että löydän vastaanottajan kyllä näillä puutteellisillakin tiedoilla (luovuus).

Nyt vihdoin siis päästään tähän päivään. Aamiaisen jälkeen yritin saada lahjan vastaanottajaa kiinni. Kun se ei onnistunut, lähetin tekstiviestin, jossa kysyin, voinko viedä iltapäivällä herkkukorin annettuun osoitteeseen.
Vielä ehdin hoitaa vähän tulevan lahjakauden asioita, verkkokauppaa, sähköposteja ja muuta ennen kuin lähdin ajamaan kohti Lietoa (iso työmäärä). 

Perillä odotti aina hymyileväinen ja superystävällinen Juwati Alho, jolta olen ostanut indonesialaisia, käsinpunottuja koreja jo kymmenen vuoden ajan. Juwati työllistää entisen kotikylänsä naisia, jotka koreja myymällä ovat saaneet omaa elämänsä kohennettua ja lapsensa kouluun. Kylä on köyhä eikä naisilla ole muuta työmahdollisuutta. Kun asiakkaani ostavat yritykseltäni herkkukorin, jossa on indonesialainen kori, osa hinnasta on jo auttanut jonkun äidin ja lapsen elämää eteenpäin. On hienoa olla osa tällaista hyväntekemistä! Juwati on todella sisukas ja yritteliäs, ja puhuu erinomaista suomea.


Juwatilla on jo uusi bisnesidea, mutta vielä on koreja riittänyt, nytkin sain autokuormallisen mukaani.

Myös kyydissä oleva herkkukori oli tehty JK Alhon koriin.
Liedosta auton nokka suuntasikin suoraan kohti Turkua ja herkkukorin päätepistettä.

Herkkukorin vastaanottaja ei tosin ollut vastannut tekstariin, eikä hän vastannut edelleen puhelimeenkaan.
Osoitteessa, jonne lahja piti toimittaa, oli pankki. Sinne lahja ei kuitenkaan ollut menossa.
Pankista neuvottiin, että kysymäni osoite saattaisi olla pankin lähellä oleva rakennus, joka on kylläkin eri kadulla.
Olipa helppoa, ajattelin, kun alaovikin oli auki, ja saamieni tietojen mukainen ovi yllättäen löytyi. Osoite oli siis kuitenkin oikein, vaikka siis tavallaan olikin väärä, mutta siis pienellä vaivalla löydettävissä.
(Tässä kohdassa kuuluu pohtia hetken, mitä postipoika olisi tehnyt. Jos siis paketti olisi ehtinyt lähteä suunnitellusti pikapostipakettina.)

Kukaan ei kuitenkaan tullut avaamaan, paikassa ei ollut ketään. Palasin autoon.
Koria ei voinut jättää minnekään.
Lounasaikakin oli mennyt, mutta en ehtinyt miettiä ruokaa. Olin vähän haaveillut lounaasta Aurajoen rannalla jossakin kivassa paikassa, mutta nyt piti miettiä seuraavaa siirtoa (vastuu ihan kaikesta).

Viesti Amerikkaan: mitä teen? Ehkä pitäisi kuitenkin ajaa öljynjalostamoon lahjaa viemään?
Yleensä vastaus tulee heti, nyt ei,  joten päätin toimia (yksin tehtävät päätökset, vastuu ihan kaikesta).

Tunnin verran istuin autossa selvittämässä, minne herkkukorin voi jättää (iso työmäärä) - lopulta puhelimen päähän osui oikea henkilö ja lähdin ajamaan Naantalin öljynjalostamoon. Olisin ehkä voinut vain ajaa sinne, mutta tässä työssä olen oppinut, että kannattaa varmistaa asiat puhelimitse ensin.
Jätin herkkukorin ja asiani oli hoidettu. Kaksi tuntia aikaisemmin olin turhaan soitellut ovikelloa Turussa.

Sen jälkeen ensimmäistä kertaa vedin henkeä.

Olin nälkäinen. Aikaa tähän suhteellisen edulliseen lahjaan oli mennyt ihan liikaa (iso työmäärä). Mietin, onko tässä hommassa mitään järkeä. Ei siltä vaikuta! Yritystäni ja samalla minua kiitellään  poikkeuksellisesta palvelualttiudesta ja pitkälle viedystä asiakaspalvelusta - mutta eikö tämä mennyt aivan liian pitkälle? Kuinka pitkälle ns. normiyrittäjä on valmis menemään asiakkaan tilauksen toteuttamiseksi? Tekisikö kukaan muu tällaista, mitä itse olin tehnyt? Etenkin kun juuri tässä tapauksessa siitä saatava tuottokaan ei ole kovinkaan hyvä. Olenko vain kertakaikkisen tyhmä ihminen? Ei ihme, ettei tällä alalla juurikaan ole kilpailua.
Sitten katsoin Juwatin koreja täynnä olevaa autoani. Niiden takia olin liikkeellä, eikö? Ja ne pienet lapset Indonesiassa pääsivät kouluun, kun nämä korit saatiin Suomeen ja edelleen meidän asiakkaille. Jokaiseen koriin pakataan jotain kivaa jollekin erityiselle, joka siitä sitten iloitsee.
Hmm. Palveluyrityshän tämä on. Katso kokonaisuutta! Eiköhän tämäkin äsken viety kori tuo iloa saajalleen.

Öljynjalostamosta pois ajessani havaitsin, että aurinkohan paistoi lämpimästi. Kaunis ilma! Kello oli jo melkein neljä iltapäivällä, nyt olisi mahdollisuus taukoon. Naantalin vanhakaupunki olisi melko lähellä. Siellä en ole käynyt pitkään aikaan.

Ratin kääntyessä kohti Naantalia pohdin, että jos olisin vaikka valtion virkamies, olisin jo päässyt töistä. Ja tavallaan minäkin pääsin, kun sain tuon asiani toimitettua. En vaan ollut lähelläkään kotia.

Siinä vaiheessa, kun virkamies olisi ehkä vielä bussissa kohti kotia, tai kehäykkösen ruuhkassa, minä parkkeerasin Naantalin kauniiseen satamaan (ajankäytöllinen vapaus).

Virkamies oli varmaan ollut lounaalla muiden virkamiesten kanssa, ja juonut kenties kaffetkin töissä. Ehkä virkamies ei olisi vielä kovin nälkäinen. Minä en ollut syönyt mitään aamiaisen jälkeen.
Silti huomasin ensin vain upean maiseman ja kauniita kukkia kaikkialla, enkä hetkeen muistanut olevani nälkäinen.



Ukomaisia turisteja oli siellä täällä, mutta muuten paikka oli ihan hiljainen.

Vanhakaupunki on viehättävä ja kutsuisi tutustumaan jokaisen kauniin puuoven takaa löytyvään kahvilaan, puotiin tai galleriaan. 



Mutta moni liike oli jo näin syyskuussa kiinni, tai aukeaa vasta huomenna viikonlopuksi.


Yhtäkkiä olin aivan eri maailmassa. Kiireinen yrittäjä, joka hetkeä aikaisemmin ruoski itseään ja mietti tämänpäiväisen toimituksen  järkevyyttä, kadehtien jo virkamiehiäkin, kaivoi innoissaan puhelimen ja kuvasi kaunista vanhaakaupunkia.
Naantali on saanut kaupunkioikeudet jo vuonna 1443. Vanhimmat rakennukset tai niiden osat ovat 1700-luvulta. Monia taloja on eri aikoina jatkettu, ja niissä näkyvätkin eri tyylit ja aikakaudet selvästi. Vanhojen talon tunnelman aistii ja se vie mukanaan.


Sitten tulin tällaisen tyypin kohdalle. Tässä koirassa oli jotain koskettavaa. Se näytti vähän samalta kuin tämän yrittäjän ajatukset tänään. Puoliksi sisällä ja puoliksi ulkona. Koirakin näyttää pohtivan, onko tässä touhussa kuules mitään järkeä. Kuvan otettuani se murisi ja haukkui minulle. Somevahtikoira. Ymmärrän häntä.
Julkaisen silti hänen kuvansa, luvatta. Uskon, että hän ei lopulta pahastu.

Kiva ruokapaikka löytyi osoitteesta Alikatu 9, Hasta la Pasta.

Se on auki ympäri vuoden, ja tiskin takana hääri mukavia ja pirteitä nuoria ihmisiä.

Paikka on täynnä pieniä kivoja yksityiskohtia.


Yrittäjä palkitsi itsensä suurella vuohenjuustosalaatilla ja lasillisella kylmää valkoviiniä. Olipa hyvää!

Erityismaininta itsetehdystä aiolista, jota sai kauhoa vapaasti kulhosta erinomaisen leivän kanssa nautittavaksi.
Kakkuvitriinissä oli houkuttelevasti järjettömän ihanan näköisiä kakkuja, mutta minä otin vain latten pahvikuppiin ja jatkoin satamaan.

Kotimatka oli vielä edessä, mutta halusin vielä sieluuni hieman tätä kauneutta, joka itse asiassa vähän yllättäen tuli kohdalleni. En ollut aikonut tänne tulla, mutta täällä nyt olin (ajankäytöllinen vapaus).
Miten ihana ilma! Merta, aurinkoa, raikasta ilmaa - tätä rakastan.

Syksyhän on oikeasti jo täällä ja talvi väistämättä edessä, mutta tänään Naantalissa se ei tuntunut todelliselta. Lämpöä oli 20 astetta ja se lämmitti sielua vielä enemmän kuin vaikkapa kasvojani.

Kävelin vielä kirkolle. Naantali on aikoinaan perustettu Birgittalaisluostarin vuoksi, palvelemaan matkailijoiden ja luostarin asukkaiden tarpeita, ja tämä kirkko on ainoa luostarista säilynyt osa. Se on rakennettu arviolta 1480-1500.



Naantalin aurinko vei yrittäjän päivästä ärtymyksen. Jos en olisi päättänyt lähteä tänään Turkuun, en olisi koskaan päätynyt Naantaliin. Jos en olisi tullut Naantaliin, en olisi nähnyt kesän viimeisessä auringossa kylpevää merta, huolettomalta vielä vaikuttavaa venesatamaa ja kirkon kellotornissa lenteleviä naakkoja. Tai sitä myrtynyttä koiraa. Lyhyt visiitti, mutta mitä siltä sainkaan!

Kun virkamies olisi jo käymässä kenties iltatoimille, minä vasta ajoin kotipihaan. Autoa en jaksanut tyhjentää.

Tällainen oli tänään yrittäjän päivä, eikä se oikeastaan ollut kovin poikkeuksellinen. Omiin päiviini  yleensä liittyy niin iloa ja harmia kuin plussia ja miinuksiakin, kuten tänäänkin. Mukavia kohtaamisia, pitkäaikaisia ystävyyksiksi muuttuneita liikesuhteita ja uusia tuttavuuksia. Haasteellisia hankaluuksia. Ajankäytön ongelmia, mutta myös sitä aikataulujen väljyyttä. Raskasta vastuuta ja riehakasta vapautta. Loputonta kyllästymistä, väsymistä taloudelliseen epävarmuuteen, kauhua tulevan eläkkeen pienuudesta. Usein myös uuden luomisen innostusta ja inspiraatiota. Hyvin tehdyn työn tuomaa tyydytystä. Nöyryyttä kiitosten edessä, iloa asiakkaiden hyvien hetkien jakamisesta.
Ja pisteenä iin päällä, ihan niinä parhaina päivinä: muutamia kuin salaa varastettuja hetkiä auringossa, arjen kauneutta ja hyvää ruokaa.